Anisja. Jos elää, niin mitä sieltä pois tulet? (Tahtoo pysäyttää häntä.)
Nikita. (Heittäytyy hänen kimppuunsa.) Pois, taikka minä tapan sinut! (Tarttuu Anisjaa käsivarteen, joka ryöstäytyy irti, ja Nikita juoksee hänen perässään lapio kädessä. Matrjona syöksyy häntä vastaan ja pidättää häntä. Anisja pääsee pakoon tuvan portaille. Matrjona tahtoo ottaa Nikitalta pois lapion.)
Nikita. (Äidilleen.) Minä tapan, sinutkin tapan, pois! (Matrjona juoksee Anisjan luo portaille. Nikita pysähtyy.) Tapan. Tapan kaikki!
Matrjona. Säikäyksissään on. Kyllä se siitä asettuu.
Nikita. Voi, mitä ovatkaan tehneet! Voi, mitä ovatkaan minulle tehneet! Ja kuinka se vikisi! Kuinka se ruskahteli allani? Voi, mitä he ovatkaan minulle tehneet?!… Ja se elää yhä, todenperään elää! (Hän on vaiti ja kuuntelee.) Se vikisee… Näetsen, vielä vikisee, (juoksee kellarin luo.)
Matrjona. (Anisjalle.) Näkyy menevän kaivamaan sitä maahan. — Nikita! Ota lyhty mukaan!
Nikita. (Ei vastaa, vaan kuuntelee kellarin ovella.) Ei kuulu mitään. Siltä vain näytti. (Poistuu ja seisahtuu.) Ja kuinka sen luut ruskahtelivat allani. Krr… krr… Voi, mitä ovatkaan he minulle tehneet?! (Kuuntelee jälleen.) Taas se vikisee, toden perään vikisee. Mitä se on? Äiti, äiti hoi! (Menee Matrjonan luo.)
Matrjona. Mitä poikaseni?
Nikita. Äiti, rakas, minä en voi enää. En mitään voi. Äiti kulta, sääli toki minua!
Matrjona. Voi, kultaseni, kuinka sinä nyt olet säikähdyksissäsi. Mene ja juo edes kulaus viinaa mieltä rohkaistaaksesi.