Matrjona. Jokos sen ristit?
Anisja. Ka, mitenkäs? Väkisin otin pois; — ei tahtonut antaa. (Tulee ja tahtoo antaa lapsen Nikitalle.)
Nikita. (Ei ota vastaan.) Vie itse!
Anisja. He, ota, sanon minä. (Viskaa hänelle lapsen.)
Nikita. (Koppaa sen käsiinsä.) Se elää! Voi, hyvä ihminen, se liikkuu! Se elää! Mitä minä nyt sille…
Anisja. (Ryöstää lapsen Nikitan käsistä ja heittää kellariin.) Tapa väleen, niin ei maar’ se sitte elä! (Sysää Nikitan alas.) Oma tuo on tekemäsi, niin tee siitä itse loppukin!
Matrjona. (Istuutuu rappusille.) Kovin hän on helläluonteinen! Ja vaikea hänen on, raukan. Vaan minkäs sille saa? Hänen oma rikoksensahan se on. (Anisja seisoo kellarin ovella. Matrjona istuu rappusilla, katsoo Anisjaan ja haastelee.) Sitäkös kun oli peloissaan! Vaan minkäs sille saa? Vaikka onkin vaikeata, niin ei sitä voi ilmankaan jättää. Minnekäs sen muualle panisi?! Ja kun ajattelee, miten kovasti ihmiset toisinaan lapsia haluavat. Vaan eipäs Jumala silloin anna; aina kuolleina syntyvät. Esimerkiksi papin rouvalle. Mutta nyt, kun ei tarvittu, niin eläväpäs syntyi. (Katsahtaa kellariin päin.) Varmaan jo teki lopun. (Anisjalle:) No?
Anisja. (Katsoen kellariin.) Hän peitti laudalla ja kävi itse siihen istumaan. Jo taisi tehdä lopun.
Matrjona. Voi, voi! Eihän sitä tahtoisi syntiä tehdä, vaan minkäs sille voi?
Nikita. (Tulee ylös, ihan vavisten.) Se elää yhä! En voi! Se elää!