Anjutka. Jos se eloon jäisi, niin minä sitä kyllä vaalisin.
Mitritsh. (Mörähtäen.) Oh, hyvä Isä!
Anjutka. Vaan minnekäs ne sen panevat?
Mitritsh. Panevatpahan minne panna pitää. Elä sinä siitä ole huolissasi. Ja makaa, sanon minä. Taikka äiti tulee ja antaa sinulle! (Äänettömyyttä.)
Anjutka. Vaari, hoi! Vaan sitä tyttöä, sinä sanoit, ne eivät tappaneet?
Mitritsh. Vai sitä sinä tarkoitat? No, siitä tytöstä kyllä kalu tuli!
Anjutka. Mitenkäs sinä, vaari, sanoit niiden löytäneen hänen?
Mitritsh. Niinpähän vain löysivät.
Anjutka. Mistä ne löysivät? Kerrohan.
Mitritsh. Heidän talostaan ne löysivät. Sotamiehet kun tulivat kylään ja alkoivat taloissa etsiä pengota, niin huomasivat, että siinä tyttö mahallaan maata rötkötti. Tahtoivat hänet kuoliaaksi lyödä, vaan minun tuli niin sääli, että otin hänet syliini. Ei tahtonut millään lailla antautua. Ja niin se tekeytyi raskaaksi, ikäänkuin olisi hänessä viisi puutaa ollut; ja vielä käsillään kiinni tarttui mihin sai, ett'ei tahtonut mitenkään irti lähteä. No, vaan minä hänet otin ja aloin päätä silitellä, silittelin ja silittelin. Semmoinen oli vielä pystyharjainen, kuin kiiski. Ja niin katsoa muljotti, katsoi ja katsoi, — ja sitte tyyntyi. Minä kastelin korpun ja annoin hänelle. Ja ymmärsipäs, — alkoi heti nakertaa. Mutta mitäs sille tehdä? Otettiin kun otettiin hänet ja ruvettiin ruokkimaan, ja niin hän sitte tottui, että sotaankin mukanamme vietiin. Ja kaunis se oli tyttö.