Anjutka. Eikö se ollut ristitty?
Mitritsh. Kuka hänet tietää. Niinhän nuo sanoivat, ett’ei ihan. Ne, näet, eivät ole meidänmaan ihmisiä.
Anjutka. Saksalaisiako, vai?
Mitritsh. Eikö mitä. Mitä Saksalaisia? Eihän ne Saksalaisia ole, vaan Aasialaisia. Samoja kuin Juutalaiset, vaikkei ne ihan Juutalaisiakaan ole. Aasian Puolalaisia, Kurteja… Kurpiksi niitä haukutaan. Olen jo unhottanut. — Tyttö me nimitettiin Santraksi. Santra, vaan kaunis se oli. Kaiken muun, näet, olen unhottanut, vaan se tyttö — syököön perunapiirakasta! — on silmieni edessä ilmielävänä. Hänet yksin muistankin koko sotapalveluksestani. Kuinka selkääni sain, sen muistan, ja sen tytön. Muistan, kuinka hän ennen kaulassani riippui ja minä häntä kannoin. Semmoinen oli tyttö, ett’ei paremmasta apua. Sitten hän joutui naimisiin. Komppanian päällikön rouva hänet otti tyttärekseen. Ja kalu siitä tuli. Vaan kovin oli sotamiesten häntä sääli!
Anjutka. Minäkin muistan, vaari, kun isä kuoli. Sinä et silloin vielä meillä ollut. Silloin hän kutsui Nikitan luokseen ja sanoi: anna anteeksi, Nikita… ja itse rupesi itkemään. (Huoahtaa.) Niin oli sääli myös.
Mitritsh. Sitähän se on…
Anjutka. Vaari, vaari hoi! Taas ne siellä kellarissa meluavat. Ai, kultaseni, hyvät ihmiset! Voi, hyvä vaari, jotain ne sille tekee. Tappavat sen. Semmoinen pikkuruinen… Voi, voi! (Peittää päänsä ja itkee.)
Mitritsh. (Kuuntelee.) Toden perään koiruuksiaan tekevät, senkin syötävät. Mokomia ruojia koko akat! Miehiä ei ole kehumista, saati sitte akkoja. Ne on, kuin metsän pedot. Eivät mitään pelkää.
Anjutka (Kohotaksen.) Vaari, vaari hoi!
Mitritsh. No, mitä nyt vielä?