Anjutka. Tässä äskettäin oli muuan kulkiain yötä; — se sanoi, että kun lapsi kuolee, niin sen sielu pääsee suoraan taivaaseen. Onko se totta?
Mitritsh. Kuka hänet tietää. Niin kai se on. Mitäs sitte?
Anjutka. Jospa minäkin kuolisin. (Nyyhkyttää.)
Mitritsh. Kun kuolet, niin on kaikki lopussa.
Anjutka. Kymmeneen vuoteen asti sitä vielä on lapsi ja sielu voi päästä Jumalan luo, vaan sitte sitä turmeltuu.
Mitritsh. Voi, kuinka turmeltuukin! Tekö tytöt ette turmeltuisi? Kuka teitä neuvoo? Ja mitä te saatte nähdä tahi kuulla? Paljasta ruokottomuutta vain. Vaikken minä paljoa ole oppinut, niin kuitenkin jotain tiedän, enkä ole niinkuin maalaisakka.
Mikä se maalaisakka on? Paljasta törkyä vain. Teikäläisiä Venäjällä on monta miljoonaa, ja kaikki olette kuin sokeat myyrät, — ette mitään tiedä. Kuinka kaikellaiset noita- ja taikatemput tehdään, niinkuin, miten lapset ovat kanaorren alle vietävät, ja muuta semmoista, sen he kyllä tietävät.
Anjutka. Äiti veikin minut sinne kerran.
Mitritsh. No, niinpä niin. Miljooneja teitä on akkoja ja tyttöjä, ja kaikki olette kuin metsän pedot. Niinkuin olette kasvaneet, niin kuolettekin, mitään näkemättä tahi kuulematta. Mies se kuitenkin saa joko kapakassa, tahi sotamiehenä, niinkuin minä, jotakin oppia. Vaan akkaväki? Se ei tiedä Jumalasta, ammoin sitte perjantaipäivästä tolkulleen, mikä se on. Perjantai on perjantai, vaan kysy, mikä se on, niin eipäs tiedä. Niin vain kuin koiran pennut sokeina ryömivät, pää lo’assa… Muuta eivät osaa, kuin tuhmia laulujaan: laari, laari laa… Vaan mitä se laari, laari laa on, eivät itsekään tiedä…
Anjutka. Osaan minä, vaari, puolet Isämeitää.