Marina ja Nikita (astuu ensin allapäin, huitoen käsiään ja jupisten itsekseen).
Marina. Ja miten synkännäköinen hän on!
Nikita. (Huomaa ja tuntee Marinan.) Marina! Ystäväni, Marina kulta! Mitäs sinä tahdot?
Marina. Ukkoani tulin hakemaan.
Nikita. Miks’et tullut häihin? Olisit katsellut, ja nauranut minulle.
Marina. Mitäs minulla on nauramista? Miestäni vain tulin hakemaan.
Nikita. Voi, Marina kulta. (Tahtoo syleillä häntä.)
Marina. (Vihaisesti väistyen.) Anna olla, Nikita, tuo tapa! Se aika on ollut ja mennyt. Nyt tulin miestäni hakemaan. Teilläkö hän on, vai?
Nikita. Eikö siis saa entistä aikaa enää muistella? Etkö anna?
Marina. Mitäpä siitä on muistelemista. Se on ollut ja mennyt.