Nikita. Ja ei saa palautetuksi, vai?
Marina. Eikä saa. Vaan mitä varten sinä sieltä pois tulit? Isäntä olet, ja läksit häistä pois.
Nikita. (istuutuu oljille.) Mitäkö varten läksin? Voi, jospa sinä tietäisit!… Ikävä minun on, Marina, niin ikävä, ett'ei silmäni enää voi mitään nähdä. Nousin pöydästä ja läksin, pois ihmisten näkyvistä läksin, ett’en ketään näkisi.
Marina. (Menee lähemmäksi häntä.) Miksikä niin?
Nikita. Siksi, ett’en syödessä syö, en juodessa juo enkä maatessa nuku. Voi, niin inhottaa, niin inhottaa minua! Ja ennen kaikkia se, Marina kulta, että yksin olen eikä ole kenen kanssa suruani vaimentaa voisin.
Marina. Ilman surutta, Nikita, ei ole elämää. Minäkin olen suruni kyyneleisiin haihduttanut.
Nikita. Sitäkö sinä tuota entistä, mennyttä tarkoitat? Voi, ystäväni, sinä olet sen jo haihduksiin itkenyt, vaan nyt on minun aikani tulkit!
Marina. No, miten nyt niin?
Nikita. Koko elämäni on minulle vastenmieliseksi käynyt. Itsekin olen itselleni vastenmieliseksi käynyt. Voi, Marina, et osannut minua käsissäsi pitää, vaan hukutit minut ja itsesi myös! Sillä mitäs elämää tämä on?
Marina. (Seisoo vajan luona, itkee ja koettaa pidättää itkuaan.) Minä, Nikita, en voi elämääni valittaa. Suokoon Jumala semmoista jokaiselle! Minä en voi nurkua. Minä tunnustin silloin miehelleni kaikki ja hän antoi anteeksi, eikä soimaa minua nyt. Minä en voi elämääni pahaksua. Mieheni on hiljainen, jommoista itselleni toivottelin. Minä hänen lapsiansa puen ja pesen! Ja hän minua myöskin hellii. Mitäpä sitte valittaisin? Jumala näkyy niin säätäneen. Entäs sinun elämäsi? Sinähän rikkaudessa elät…