Nikita. Minun elämäni!… Häitä vain en tahdo häiritä, muuten kyllä tuosta ottaisin nuoran, tämän näin (ottaa oljista käsiinsä nuoran) ja heittäisin tuon orren yli, valmistaisin kelpo silmukan, kiipeisin orrelle ja syöksisin pääni silmukkaan. Semmoinen se minun elämäni on.
Marina. Mitä sinä! Elä Jumalan tähden!
Nikita. Luuletko minun leikkiä laskevan? Tahi päissäni olevan? En ole päissäni. Humala ei minuun enää ota. Vaan kaiho, se se minut on masentanut, niin tuiki masentanut, ett'ei enää mikään minua miellytä! Voi, Marina kulta, sinun kanssasi vain oli elämäni elämää; muistatko kuinka tehtaalla yöt hauskasti hupenivat?
Marina. Nikita elä ärrytä vanhaa haavaa! Minä olen laillisissa naimisissa ja niin olet sinäkin. Syntini on anteeksi annettu, elä sitte enää entisiä esille kaiva…
Nikita. Mitäs minä sydämmelleni voin? Minne pääsen minä pakoon?
Marina. Mitäkö voit! Vaimohan sinulla on, elä sitte muita himoitse, vaan pidä omasi. Kun kerran Anisjaan rakastuit, niin rakastakin sitte häntä.
Nikita. Se Anisja, se on minulle karvasta karvaampi; hän on jalkani kahleihin kietonut.
Marina. Vaimo kuin vaimo, olipa sitte minkälainen hyvänsä… Ja mitä se puhumisesta paranee! Mene ennemmin vieraiden luo ja lähetä mieheni tänne.
Nikita. Voi, jospa sinä tietäisit kaikki… Vaan mitä siitä haastaa!