Akulina. Se on totta, totta.
Nikita. Kellarissa surmasin laudalla hänen lapsensa. Istuin sen päälle… tukahdutin… ja sen pienet luut ruskahtelivat. (Itkee.) Ja sitten sen maahan kaivoin. Minä sen tein, minä yksin.
Akulina. Se ei ole totta! Minä käskin…
Nikita. Elä puolusta minua! Nyt en pelkää ketäkään! Antakaa anteeksi, kaikki oikeauskoiset! (Kumartaa maahan.)
(Äänettömyyttä.)
Urjädnikka. Sitokaa hänet, häistänne ei näy tulevan mitään. (Kansa lähestyy, vyöt käsissä.)
Nikita. Odottakaa, vielä kerkiätte… (Kumartaa isälleen jalkoihin.) Isäni rakas! Anna minulle kirotulle anteeksi! Sinä sanoit minulle silloin alussa, kun tähän riettaaseen ryönään ryhdyin, silloin sanoit sinä minulle: "kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa", vaan minä, konna, en sinun sanojasi totellut; mutta nyt on käynyt niinkuin sinä sanoit. Anna minulle anteeksi, Kristuksen tähden!
Akim. (innostuksissaan.) Jumala antaa anteeksi, rakas lapsukaiseni. (Syleilee häntä.) Kun sinä et säälinyt itseäsi, niin säälii Hän sinua, Jumala! Jumala! Hän on tässä!
III KOHTAUS.
Samat ja kylän vanhin.