Matrjona. Todenperään mikä lie kaiken maailman mankuja, jolla ei kotonaan ole mitä suuhun panna. Ja tyttöä sinun kyllä on sääli, vaan poikaasi ei ole sääli. Otahan tyttö niskoillesi, niin saat hänet sitte i’ät päivät kantaa! Ole jo tyhjiä jaarittelematta!
Akim. Ei ole se tyhjää.
Matrjona. Elä sinä tuppaa, anna kun minä haastan!
Akim. (Keskeyttäen.) Eikä ole tyhjää. Vaan sinä, näetsen, aina oman mielesi mukaan käännät, — haastoitpa tytöstä taikka itsestäsi — aina vain oman mielesi mukaan, niinkuin sinusta on parempi. Vaan Jumala, näetsen tuota, kyllä kääntää oman mielensä mukaan. Niin tässäkin.
Matrjona. Äh, sinun kanssasi tässä vain kieli ilman aikojaan kuluu.
Akim. Tyttö, näetsen, on työteliäs, kykenevä ja eteensä ottava. Ja meille on se, näetsen tuota, köyhyydessä suuri apu. Ja häätkään eivät paljoa maksa. Mutta se häväistys, se se, näetsen, tytölle paljon maksaa, orpotyttö, näetsen, vielä kun hän on. Ja häväistys se on.
Matrjona. Vähäkös se haastaa!
Anisja. Kuuntele sinä, Akim hyvä, enemmän mitä vaimoväki haastaa. Nene sinulle toden kertoo!
Akim. Entäs Jumala, Jumala! Eikös se tyttö sitte ole ihminen hänkin, vai? Onpa kylläkin, näetsen tuota, Jumalan edessä hänkin ihminen. Vai kuinka luulet?
Matrjona. Sekös nyt höpisee.