Akim. Nyt sinä ihan turhaan, ihan turhaan, näetsen, tyttöä morkkaat, ihan turhaan. Sillä se sama tyttö on häväistystä kärsinyt minun pojaltani, häväistystä, näetsen, on hän kärsinyt, se tyttö.
Pjotr. Minkälaista häväistystä?
Akim. Niin, näetsen, että minun poikani, Nikita, on häväissyt hänet. Häväissyt on hänet Nikita.
Matrjona. Maltahan nyt haastaa! Annahan kun minä kerron; minulla on kieli herkempi. Niinkuin itse tiedät, niin osui poikamme, ennenkuin teille tuli, rautatehtaalle. Ja siellä oli häneen takertunut muuan tyttö, mikä lie hupakko, Marina se on nimeltään, — kyökkipiikana oli heillä siellä ollut. Niin nyt, näetsen, se sama tyttö ottaa ja sanoo pojastamme, että hän muka, Nikita, oli siellä ollessaan hänet viekoitellut.
Pjotr. Eipä tuossa mitään hyvää ole.
Matrjona. Se ei ole itse mistään kotoisin, kuleksii vain miehestä mieheen. Mikä lie lutus.
Akim. Nyt et sinä taaskaan, eukko, tuota, et nyt, tuota, et nyt haasta, tuota, oikein…
Matrjona. Sotke nyt mitä sotket: tuota, tuota, tuota, vaan mitä "tuota" — et itsekään tiedä. Ja kysy sinä, Pietari Ignatjitsh, muilta ihmisiltä, eläkä minulta, siitä tytöstä, niin jokainen sinulle saman sanoo. Mikä lie hassu kulkijain!
Pjotr. (Akimille.) No, jos se asia sillä lailla on, niin eipä siitä naimisestakaan taida mitään hyvää lähteä. Eihän se virsu ole, jonka vaan jalastaan viskaa; jospa edes olisi oikea miniä.
Akim. (Kiivastuen.) Vääryyttä se on, eukko, vääryyttä vain, näetsen, tytölle. Sillä hän on järin kelpo, järin kelpo tyttö hän on, ja sääli, tuota, sääli minun on häntä.