Pjotr. Ajatelkaa nyt mikä olisi parempi.
Matrjona. Eihän sen naimaan mikä kiire ole. Malttaahan se marja kypsyä.
Pjotr. Hyvä asiahan se on, jos kerran naimaan tahdotte.
Akim. Sehän se niinkuin tuota olisi aikomus… Sillä minulle on niinkuin tuota tarjottu kaupungissa työansiota, hyvää työansiota, näetsen…
Matrjona. Jopa se on hyvää: makkeja siivota! Tässä tuonnoin kun kaupungista tuli, niin ei muuta tehnyt, kuin sylkemistään vain sylki — thyi!
Akim. Kyllähän se todenperään ensi alussa löyhkä vähän niinkuin tuota henkeen ottaa, vaan kun tottuu, niin eipä mitään; yhtä on, näetsen, kuin rankki ja mukiin menee. Ja mitäpä sitä siitä hajustakaan meikäläisen miehen on niinkuin tuota loukkaantuminen. Vaatteitahan sitä kyllä voi aina muuttaa. Ja nyt, näetsen tuota, tahtoisin Nikitan kotiin niinkuin minun sijaani. Olkoon hän kotona minun sijassani, niin saatan minä niinkuin tuota kaupungissa olla.
Pjotr. Onhan se kyllä sitä, että tahdot poikasi kotiin jättää, vaan mitenkäs se on niiden etukäteen otettujen rahojen laita?
Akim. Se on totta, se on totta, Pietari Ignatjitsh. Sen sinä ihan tuota niinkuin paikalleen lausuit, sillä kun hän on kerran rengiksi ruvennut, palkkautunut, niin palvelkoonkin sitte aikansa loppuun. Vaan sehän se on se naiminen. Voithan hänet että niinkuin vähäksi aikaa laskea, jos siksi tulisi.
Pjotr. No, saattaahan tuon…
Matrjona. Se asia vain ei ole meidän kesken vielä selvillä. Minä ilmaisen sen tautta sinulle, Pietari Ignatjitsh, kaikki niinkuin Jumalan edessä. Ja tuomitse sinä sitte meitä. Tuo on nyt tuossa saanut päähänsä, että pojan naida pitää. Vaan kenen hänen pitäisi naida, kysy sitä! Olisipa se edes oikea morsian, niin enhän minä toki ole oman lapseni vihollinen, vaan mikä lie huonomaineinen tyttökutale.