Matrjona. Vaan ruplaa elä unhota; minä lupasin poiketa tuomaan ukolle. Puuhaahan sitä on silläkin.
Anisja. Ka, tiettyhän se. (Menee kirstun luo, johon kätkee pulverit.)
Matrjona. Vaan pidä ne nyt, mansikkani, tiukemmalla, ettei muut ihmiset saisi tietää. Ja jos mitä sattuu, — jota elä Herra saata! — niin sano, että ne on torakan pulveria. (Ottaa ruplan.) Kelpaa ne näet torakoillekin… (Katkaisee puheen.)
Xl KOHTAUS.
Samat, Pjotr ja Akim.
Akim. (Tulee ja ristii silmänsä pyhänkuvaan päin.)
Pjotr. (Tulee ja käy istumaan.) No, mitenkäs se nyt sitte on, Akim?
Akim. Miten vain olisi parempi, Pietari Ignatjitsh, miten, näetsen, olisi parempi… ett’ei, tuota, vain niinkuin mitään vallattomuutta tapahtuisi. Sillä, näetsen tuota, minä tahtoisin poikaa niinkuin toimeen kiinni. Vaan jos sinä niinkuin tuota… niin saattaahan sen niinkin. Mitenkä vain olisi parempi…
Pjotr. Hyvä on. Istuhan, niin tarinoidaan. (Akim istuutuu.) Mitenkäs se on? Vai onko sulla aikomus, että hän naisi.
Matrjona. Sen naimisen voi nyt kyllä tuonemmaksi jättää, Pietari Ignatjitsh. Tiedäthän itse, mikä puute meillä on. Vielä sitte mitä naimisesta?! Itsekin tuskin elää kihnutamme. Mitä sitte vielä naimaan.