Matrjona. Semmoistahan se on. Katsohan tänne! (Kuiskaten, katsellen ympärilleen.) Minä kävin, näetsen, sen ukon luona pulveria hakemassa; kahden käden varalle se antoi minulle höysteitä. Katsohan tänne! Nämä, sanoo, on unipulveria. Jos annat, sanoo, yhden, niin valtaa semmoinen uni, että vaikka kävelisit miehen päällä, niin se ei herää. Tämä taas, sanoo, on semmoinen lääke, että jos sitä, sanoo, antaa juoda, niin ei tunnu hajua pikkuistakaan, mutta voima sillä on suuri. Seitsemäksi kerraksi, sanoo, hyppysellinen kerrassaan. Ja seitsemän kertaa pitää antaa. Siitä, sanoo, vaimolle kyllä vapaus aukeaa.
Anisja. Niinkö? Mitäs se on?
Matrjona. Nimeä ei sanonut olevan mitään. Ruplan otti. Vähemmästä ei sanonut voivan antaa. Sillä niitä, näetsen, on myös vaikea saada. Ja omistani, mansikkani, maksoin. Ajattelin, että jos otat niin otat, jos et, niin vien Mihailovnalle.
Anisja. Voi, voi! Vaan jos niistä mitä pahaa lähtee?
Matrjona. Mitä pahaa niistä lähtisi, mansikkani? Jospa miehesi edes olisi vankka terveydeltään, vaan eihän se muuta mainetta tee, kuin että elää. Ihmiseksi ei hänestä ole, enemmän kuin muistakaan samallaisista.
Anisja. Voi minua polosta! Kun minä, Matrjona kulta, pelkään, ettei vain syntiä tulisi tehdyksi. Ei, — en minä.
Matrjona. Saattaahan nämä sitte takaisinkin viedä.
Anisja. No, tuota, pitääkö ne nämä, niinkuin ne toisetkin, veteen liu’oittaa, vai?
Matrjona. Teeveteen se sanoi olevan parasta. Ei sanonut mitään huomattavan, ei hajua, ei mitään. Ymmärtäväinen ihminen sekin on.
Anisja. (Ottaa pulverit.) Voi minua polosta! Enhän minä tämmöisiin tekoihin ryhtyisi, ell’ei olisi elämäni kurjaa, kuin pakkotyöhön tuomitun.