Nikita. Kutsuitte minua? (Istuutuu ja ottaa esille tupakan.)
Pjotr. (Hiljaa, nuhtelevasti.) Etkö sinä tapoja tunne, vai? Isäsi aikoo sinulta kysyä, vaan sinä käyt istumaan ja tupakalla vehkeilet. Tule tänne! Nouse ylös! (Nikita asettuu seisomaan pöydän luo, siihen rennosti nojautuen ja hymyillen.)
Akim. Tässä on, näetsen tuota, niinkuin syytös tehty sinua vastaan, Nikita.
Nikita. Mikä syytös?
Akim. Mikäkö syytös? Orpotyttö, näetsen, on sen tehnyt. Sinua vastaan, näetsen, on sen syytöksen tehnyt se sama Marina juuri.
Nikita. (Naurahdellen.) Onpas se ihmeellistä, todellakin. Mikä syytös se sitte on? Ja kukas sen on sinulle sanonut? Hänkö, vai?
Akim. Minä tässä, tuota, sinua nyt tutkin ja sinun pitää, näetsen, minulle vastata. Sano: oletko sinä, tuota, ollut yhdessä sen tytön kanssa, sen tytön kanssa, nimittäin, oletko ollut yhdessä, vai?
Nikita. En ymmärrä tässä suorastaan mitään, mitä kysytte.
Akim. Tuhmuuksia, näetsen, oletko, tuota, tehnyt tuhmuuksia hänen kanssaan, vai?
Nikita. Vähäkös sitä tulee ikävissään kyökkipiian kanssa suottailleeksi: minä käsipeliä soittelin ja hän tanssi. Mitäpä muita tuhmuuksia vielä?