Pjotr. Sinä Nikita, elä koukuittele! Kun isäsi kysyy, niin vastaa selvään.
Akim. (Juhlallisesti.) Nikita! Ihmisiltä kyllä voit salata, vaan Jumalalta et. Ja sitä, näetsen tuota, ajattele eläkä valehtele! Orpo hän on, näetsen. Ja se on, tuota, häväistys. Sano nyt niin, kuin paras on.
Nikita. Mitä minä sanon, kun ei ole mitään sanomista. Ja kaikki minä sanon, mitä tiedän sanoa. (Kiivastuen.) Vähäkös se tyttö haastaa?! Ja haastakoon, mitä haastaa! Mitäs se Mikishkinan Fedjkastakin haasteli?! Vai eikö sitä tähän maailman aikaan enää suottaillakaan saa?! Haastakoon vain mitä tahansa!
Akim. Voi, Nikita! Katso etees! Valheella on lyhyet jäljet! Onko ollut mitään, vai ei?
Nikita. (Syrjään.) Nekös nyt ahdistavat, toden perään! (Akimille) Sanoinhan minä, etten tiedä mitään siitä. Ja minulla ei ole ollut hänen kanssaan mitään tekemistä. (Vihaisesti.) Sen Jumalakin tietää, vaikka tähän paikkaan jäisin. (Tekee ristinmerkin.) En mit’ikään tiedä siitä. (Äänettömyys. Nikita jatkaa vielä kiivaammin.) Te taidatte vaatia minua naimaan hänet. Sepä olisi todellakin häpeä. Nykyaikaan ei ole semmoista tapaa enää, että ketään naimaan pakotetaan. Ja asia on selvä. Niinkuin jo vannoin, niin en tiedä siitä mitään.
Matrjona. (Miehelleen.) Siinä sen sait, pölkkypää. Mitä sille juoruavat, sen se kaikki uskoo. Ilman aikojaan vain poikaa häpäisit. Ja parempi on, että hän asuu isännän luona, niinkuin on tähänkin saakka asunut. Isäntähän antaa meille nyt ensi hätään kymmenikön. Sitte kyllä aika tulee…
Pjotr. Mitenkäs se on sen laita, Akim?
Akim. (Maiskauttaa kieltä pojalleen.) Muista, Nikita, että tee hyvin tai pahoin, niin se on, näetsen, aina kupissa edessäsi. Katso vain, kun et, tuota, vielä syödäkin saisi.
Nikita. Ka, mitä siinä katsomista on?! Katso itse! (Istuutuu.)
Anjutka. Menen äidille kertomaan. (Juoksee ulos.)