Nikita. (Nousten vihaisesti ylös.) No, miksi hyväksi nyt tänne tulit?!
Marina. Voi, Nikita!
Nikita. Olettepa, todella, somia! Miksi tulit tänne?
Marina. Nikita!
Nikita. No? Mitä: Nikita? Nikita olenkin. Mitä tahdot? Mene, sanon!
Marina. Näen, että siis tahdot hylätä, unhottaa.
Nikita. Mitä minun sitte muistaa pitäisi? Itsekään ei tiedä, mitä haastaa. Kun nurkantakana seisoit ja Anjutkan lähetit hakemaan minua, vaan kun en tullut luoksesi, niin olisipa jo silloin sinun pitänyt tietää, etten tarvitse sinua. Sehän on selvä. Niin menekin sitte tiehesi!
Marina. Et tarvitse! Nyt et tarvitse minua! Minä uskoin sinua, että rakastat minua, vaan kun turmelit minun, niin nyt et enää tarvitsekaan.
Nikita. Suotta aikojasi vain tuossa haastat, ihan syyttä suotta. Isällekin olet jos mitä kertonut. Mene jo, tee niin hyvin!
Marina. Itsehän tiedät, ett’en ketään muuta ole rakastanut, kuin sinua. Ja vaikka et olisikaan nainut minua, niin en siitä olisi pahastunut. Vaan siihen olen syytön, ett’et rakasta minua enää. Ja miks’et?