Nikita. Joutavia tässä tyhjänpäiten jaarittelet. Mene matkaasi Mokomakin ymmärtämätön!
Marina. Ei minuun koske se, että petit minut, kun naida lupasit, vaan se, ett’et rakasta minua enää. Eikä sekään koske, ett’et rakasta, vaan että toiseen vaihdoit. Tiedän kyllä — kehen!
Nikita. (Astuu vihaisesti hänen luo.) Mokomain kanssa sitä on pahemmassa kuin pulassa; ette ymmärrä niin mitään. Mene, sanon minä, ennenkuin mitään pahempaa aikaan saatat.
Marina. Pahempaako? Lyödäkö ai’ot minua? No, lyö, he! Vaan miksi käännät muotosi pois? Voi, Nikita!
Nikita. Mitäs hyvää siitäkään lähtee? Ihmiset vain tulevat. Mutta mitäs tässä suotta aikojaankaan haastaa?
Marina. Se on siis lopussa, ja mikä on ollut, on mennyt! Ja unhottamaan käsket! Mutta muistakin, Nikita! Minä suojelin neitsyeellistä kunniatani kuin silmäterääni, vaan sinä minut ilman aikojasi turmelit, petit. Et säälinyt orpoa (itkee) — hylkäsit minut. Sinä murhasit minut, vaan minä en tahdo vihata sinua. Jumalan nimeen! Jos paremman löydät, niin unhotat minun, jos pahemman, niin kyllä muistat minua. — Muistat kyllä, Nikita! Hyvästi sitte! Voi, kuinka sinua rakastin! Hyvästi viimeisen kerran! (Tahtoo halailla häntä ja tarttuu häntä päähän.)
Nikita. (Irroittautuen.) Äh! Teidän kanssa sitä on pulassa! Jos et sinä tahdo mennä ulos, niin menen minä, ja jää sinä tänne!
Marina. (Huudahtaen.) Peto sinä olet! (Ovella.) Ei suo sinulle Jumala onnea, ei. (Menee itkien ulos.)
XX KOHTAUS.
Nikita ja Akulina.