Kuoma. (Säpsähtää.) Hyi, kun säikäytti! Kukas se on?
Anisja. Mitritsh — renki.
Kuoma. Voi, voi, kun pelästytti. Ja minä ihan unhoitin. Vaan kuulehan, kuomaseni, kerrotaan, että Akulinan aikovat viedä miehelään.
Anisja. (Nousee kangaspuilta ja istuutuu pöydän luo.) Yrittihän ne sitä Dedlovasta päin, vaan näköjään oli huhu heilläkin käynyt, yrittihän ne ja siihen se asia jäi. Ketäpä sitä haluttaisi?
Kuoma. Entäs Sujevan Lisimov?
Anisja. Kävihän se puhemies sieltäkin, vaan ei tullut mitään. Eikä se kovin luoksensa houkuttele.
Kuoma. Vaan Haittaapa pitäisi.
Anisja. Ja miten vielä. En tiedä, kuomaseni, miten saisin talosta pois, vaan ei asia mallaa. Ei oikein ole halukas Nikita eikä tyttökään. Ei, näetsen, ole vielä kyllikseen henttunsa kanssa vehtaillut.
Kuoma. Voi, voi, sitä syntiä! Kuka sitä voisi ajatellakaan. Isäntimähän hän on sille.
Anisja. Oh, kuomaseni. Niin sukkelasti ne ovat minut peijanneet ja veijanneet, ett’ei sanoakaan saata. En mitään, hupsu, huomannut, en mitään ajatellut, kun naimisiin menin. Enkä mit’ikään aavistanut, että heillä jo oli kaikki asiat sovittu.