Kuoma. Onpas nyt jotain!
Anisja. Ja kasvamistaan on heidän välinsä kasvanut; minulta, näetsen, salaa. Voi, kuomaseni, tukalaksi, lopen tukalaksi on minulle elämäni käynyt. Kunpa vain en rakastaisi häntä.
Kuoma. No, vielä häntä sanoo!
Anisja. Kovin, kuomaseni, minuun koskee häneltä semmoista loukkausta kärsiä. Kovin koskee!
Kuoma. Sanotaanpa, että hän on kovakouraiseksikin käynyt?
Anisja. No, jos mitä! Ennen aikaan hän juovuspäissään toki lempeä oli. Ja kun ennen joi, niin aina kuitenkin olin hänen mielestään hyvä, vaan nyt, kun on ryypännyt, niin päälleni tuppaa ja jalkoihin tallaa. Muutama päivä sitte lettiin kävi käsiksi, niin että töintuskin irti pääsin. Ja tyttö, se taas on pahempi, kuin käärme. Kumma, että semmoisia maakaan synnyttää.
Kuoma. Voi, voi, kuomaseni, sairas sinä olet, sen näen sinua katsellessani! Ja onpas siinä kärsimistä! Kerjäläisen itsellesi otit, ja nyt se sillä lailla sinua kohtelee. Miksi et sinä häntä siitä edes varoittele?
Anisja. Voi, rakas kuoma! Minkä sitä sydämmelleen saapi?! Vainaja oli kyllä ankara, ja kuitenkin minä häntä pyörittelin, miten tahdoin; vaan tässä en voi mitään, kuomaseni. Kun näen hänen, niin heti viha lauhtuu. Eikä rohkeuttakaan minulla ole vähääkään häntä vastaan; kävelen vain hänen edessään, kuin mikä kana.
Kuoma. Voi, hyvä ihminen! Kyllä sen näkee, mitä sinulle on tehty! Matrjonanhan kerrotaan semmoisia asioita ajavan. Se se varmaan on…
Anisja. Sitähän minä itsekin ajattelen. Oikein toisinaan harmittaakin. Tekisipä mieli repiä mies palasiksi. Vaan kun näen hänet, niin ei, — ei nouse sydän häntä vastaan.