Kuoma. Näkeehän sen, mistä se on lähtenyt. Kauankos sitä, hyvä ihminen, Jumalan luomaa turmellakseen tarvitsee. Oikein ihmettelen sinua katsellessani, minne kaikki on kadonnut.
Anisja. Ihan minä olen kuin jalkapuussa. Ja katsohan tuota Akulina hupeloakin! Mokomakin tyttökutale, vaan katsopas sitä nyt! Mistä siihen nyt kaikki on tullut?! Ja miten Nikita hänet on koristellut! Tyttö on pöyhkeytynyt ja paisunut, kuin vesirakko. Vaikka hölmö onkin, niin onpas silti jos mitä päähänsä saanut: minä se, sanoo, tässä emäntä olen. Minun se on talokin. Ja minut hänelle isä naittaa tahtoi. Ja niin on vielä kiukkuinen, että Jumala varjele. Kun vihastuu, niin katolta olkia repii.
Kuoma. On se sitte, kuomaseni, sulla elämää! Ja ihmiset vielä kadehtivat. Rikkaiksi teitä kehutaan, vaan vierähtää se, näemmä, kyynel kultaankin.
Anisja. Vielä siinä mitä kadehtimista! Ja tuhkana se rikkaus tuuleen hajoaa. Tuhlaa rahoja, niin että oikein…
Kuonia. Mitäs sinä, kuomaseni, niin vain annat tuhlata? Rahathan on sinun.
Anisja. Jospa sinä kaikki tietäisit! Minä, näetsen, olen yhden erehdyksen tehnyt.
Kuoma. Minäpä, kuomaseni, sinun sijassasi kääntyisin suoraan ylimmän hallituksen puoleen. Rahat kun ovat sinun, niin mitenkä se niitä tuhlata saattaa. Missä se semmoinen tapa on?
Anisja. Siitä nyt nykyään ei piitata mitään.
Kuoma. Voi, kuomaseni, ihan sinä, näen mä, olet heikoksi mennyt.
Anisja. Heikoksi, rakas, ihan heikoksi olen mennyt. Tuhlaamalla hän minut hävittää. Enkä minä itse tiedä niin mit’ikään. Voi, polonen, päiviäni!