Kuoma. Sielläpä taitaa joku tulla? (Kuuntelee. Ovi avautuu ja Akim astuu sisään.)
IV KOHTAUS.
Samat ja Akim.
Akim. (Ristii silmänsä, puistaa laapotit [niinivirsut] jaloistaan ja riisuutuu.) Rauha olkoon tässä talossa! Terveeks’! Terveenäkö ollaan?
Anisja. Terveeks’, vaari. Kotoako tullaan?
Akim. Arvelin, näetsen tuota, että käynpähän vähän tuota niinkuin poikani luona, näetsen. En lähtenyt varhain, vaan päivällisen syötyäni läksin. Ja kun on luminen ilma, näetsen, niin oli vähän tuota niinkuin raskas käydä, ja sen lautta sitä vähän niinkuin tuota tuli viivähtäneeksi. Vaan onkos poikani kotona, vai?
Anisja. Eikä ole; — kaupungissa on.
Akim. (istuutuu penkille.) Olisi tuota hänelle vähän niinkuin asiaa. Tässä tuonnoin, näetsen, haastelin hänelle, että olisi vähän niinkuin tarvis, hevonen, näetsen, kun kuoli, minun hevoseni, näetsen. Ja saada pitää, tuota, hevonen jos minkälainen. Niin sen tautta, näetsen, minä nyt sitte tulinkin.
Anisja. Haastoihan se Nikita. Kun tulee, niin saatte asiasta keskustella. (Menee uunin luo.) Syödään iltasta, ehkä se sillä välin kerkiää tulla. Mitritsh, Mitritsh hoi! Syömään tule!
Mitritsh. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!