Anisja. Mikäkö asia?! Ennen tuli toimeen, vaan nyt on sillä toista mielessä, ja sen tautta se rengin ottikin.
Mitritsh. Kun rahaa on, niin mikäs on ottaessa?
Akim. Se nyt on turha, ihan turha, ihan. Kujetta se on, näetsen tuota, vain.
Anisja. Sehän se onnettomuus on, ett’ei se muuta tee, kuin kujeilee vain.
Akim. Siinähän sen näkee, että kun koettaa, niinkuin tuota, tehdä paremmin, niin tekeekin pahemmin. Rikkaudessa, näetsen, sitä ihminen vain piloille joutuu, ihan piloille.
Mitritsh. Lihavuuttaanhan se koirakin hurjistuu, kuinkas sitä sitte ei lihavoidessaan piloille menisi! Niinpä minäkin lihavoidessani hurjastelin. Kolme viikkoa join niin, etten silmiäni auki saanut. Viimeiset housunikin viinaan menetin. Ja kun ei ollut enää millä juoda, niin lopetin. Ja nyt olen vannonut, etten enää juo. Hitto hänestä!
Akim. Vaan missäs se, tuota, sinun eukkosi on?
Mitritsh. Minun eukkoni, hyvä mies, on omissa tehtävissään. Kaupungin kapakoissa se istuskelee. Koko virnakka onkin vaikka sillä on toinen silmä sipaleina, toinen sinimarjoissa, naama kaikki kallellansa. Ja selvänä se — syököön perunapiirakasta! — ei ole kuuna päivänä.
Akim. Mitenkäs se niin on?
Mitritsh. Mikäs paikka se sotamiehen vaimolle sopisi? Omissa tehtävissään se on kiinni. (Äänettömyys.)