Akim. (Anisjalle.) Mitäs? Veikös se Nikita kaupunkiin mitä, vai? Että niinkuin myötäväksi jotain, vai?
Anisja. (Kattaa pöydän ja antaa ruokaa esille.) Tyhjin käsin läksi. Rahoja läksi pankista ottamaan.
Akim. (Syö.) No, ai’otteko te sitte, että, niinkuin tuota, niitä rahoja vielä mihin käyttää, vai?
Anisja. Eikä, ei me kosketa. 20 tahi 30 ruplaa vain piti ottaa.
Akim. Ottaako piti? Mitäs niistä rahoista, tuota, ottaa pitää? Tänään, näetsen tuota, kun otat, ja huomenna taaskin, tuota, kun otat, niin sitenhän ne sitte, niinkuin tuota, tulevatkin otetuiksi kaikki tyynni.
Anisja. Ne nämä on sitä paitsi saatavissa. Vaan rahat kaikki pysyvät ehjinä.
Akim. Ehjinäkö? Mitenkä niin, tuota, ehjinä? Vaikka niistä otat, niin ne, tuota, sittenkin ehjinä pysyvät. Otapas, tuota, ja karistele esimerkiksi jauhoja hinkaloon, koko säkillinen, ja ala sitte että niinkuin niitä sieltä ottaa, niin näet, että tokko ne ehjinä pysyvät? Ei, kyllä se ei ole ihan niinkuin oikein, vaan petosta se on. Ota selko siitä, muuten ne pettävät. Vai ehjinä? Sinä vain, näetsen, ottamistasi otat ja ne ehjinä pysyvät.
Anisja. Enhän minä tiedä. Ivan Moiseitshan se meitä silloin neuvoi. Pankaa, sanoi, rahat pankkiin, niin paremmin ehjinä pysyvät ja vielä rosenttejakin saatte.
Mitritsh. (Syönnin lopetettuaan.) Totta se on. Minä kun kauppiaalla olin, niin he aina sillä lailla tekivät. Rahat olivat pankissa eikä muuta, kuin loi’o uunilla ja ota vain.
Akim. Jopas sinä, tuota, kummia haastelet. Mitenkä, tuota, niin, että ota vain ja keitä sitte, tuota, ne niitä ottavat, rahoja?