Akim. (Kiivastuen.) Mennyttäkö? Ei, hyvä mies, ei se ole mennyttä. Synti, näetsen, tuopi muassaan toisen synnin ja syntiin sinä, Nikita, olet vajonnut. Vajonnut, näenmä, olet syntiin vajonnut ja uponnut.
Nikita. Istu juomaan teetä! Mitä niistä pitkistä puheista.
Akim. En voi minä, näetsen, teetä juoda. Sillä sinun törkysi, näetsen, inhoittaa minua, kovasti inhoittaa. En voi, en voi kanssasi teetä juoda.
Nikita. Sekös nyt saarnaa! Istu pöytään!
Akim. Sinä elät, näetsen, rikkaudessa, kuin pirun pauloissa. Pauloissa, näetsen, sinä elät. Voi, Nikita, omatunto pitää olla.
Nikita. Mikä oikeus sinulla on soimata minua omassa talossani? Ja miksi sinä todenperään kiusaat minua? Vai olenko mielestäsi poikanulikka, jota niin vaan saa hiuksista tuivertaa? Sitä konstia ei nykyään enää käytetä.
Akim. Se on totta. Olen kuullut, näetsen, että nykyään pojat isäänsä parrastakin repivät, vaan turmioksi se on, turmioksi.
Nikita. (Vihaisesti.) Me kyllä eletään, sinulta mitään pyytämättä, vaan sinä hädässäsi meille tulit.
Akim. Vai rahojasi tarkoitat? Tuossa ne ovat rahasi. Vaikka, näetsen, kerjäämään menisin, mutta sinulta, tuota, rahojasi en ota.
Nikita. Ole jo tuossa! Ja mitä vihoittelet, koko seuran turmelet. (Pitelee häntä kädestä.)