Nikita. Minnekä sinä teetä juomatta lähdet?
Akim. (Vyöttäytyen.) Lähden pois sen tautta, näetsen, ett’ei ole, tuota, asiat oikein sinun talossasi, Nikita, ei ole oikein. Sillä huonosti sinä elät, Nikita, huonosti. Pois lähden.
Nikita. Mitä tuossa löpiset. Istu juomaan teetä.
Anisja. Mitäs sinä, isä? Ihmistenkin edessähän siitä häpeä tulee. Vai oletko loukattu?
Akim. Loukkausta ei ole minua kohtaan, ei ole, mutta minä huomaan, näetsen luota, vaan, että piloille se on poikani menossa, piloille ihan.
Nikita. Miten piloille? Selitä!
Akim. Piloille, piloille, ja jo oletkin ihan piloilla. Mitäs sinulle kesällä puhuin?
Nikita. Vähäkös sinä puhuit.
Akim. Puhuin, näetsen tuota, sinulle siitä orpotytöstä, että olet loukannut orpoa; Marinaa, näet, olet loukannut.
Nikita Jopa se nyt jotain! Kuka sitä vanhoja asioita muistelee; se on ollutta ja mennyttä.