Nikita. Eihän sitä semmoista saata! Elävähän se on olento sekin.
Matrjona. Vielä mikä elävä?! Kun tuskin henki ruumiissa pysyy. Ja minnekä sen sitte panet? Ota ja vie Löytölastenhuoneesen, — vaan kuolee se kuitenkin, ja sittekös huhu leviää, vievät paikalla kunnian ja maineen, ja tyttö jää meidän niskoillemme.
Nikita. Vaan jos saavat tietää?
Matrjona. Niinkuin ei omassa talossaan mitään voisi tehdä! Niin tehdään, ett’ei hajun kaarnettakaan tunnu, kunhan vain teet, mitä käsken. Sillä ei meidän akkain työ tässä ilman miehisen miehen apua luonnistu. He, tuoss’ on lapio, astu kellariin ja tee tekosi. Minä valaisen.
Nikita Mitä sitte tehdä pitää?
Matrjona. (Kuiskaten.) Kaiva kuoppa. Sitte kyllä tuodaan ulos ja korjataan sukkelaan pois. Näetsen, taas huutaa! Mene tuossa jo! Minä lähden myös.
Nikita. Jokos se sitte kuoli?
Matrjona. Kuoli, kuoli. Väleen pitää tehdä. Eikä ole kylän väkikään vielä makuulla. Saattavat kuulla ja nähdä, — ja enempää eivät tarvitsekaan. Eilenillalla tästä urjädnikkakin kulki ohi. Ja sinä tuossa vielä seisoskelet. (Antaa hänelle lapion.) Mene alas kellariin ja kaiva nurkkaan kuoppa; maa on muhea, sitte taas voit tasoitella. Eikä se maakulta siitä kellekään mitään mainitse, — nuolaisee umpeen kuin lehmä kielellään. Mene, kultaseni, mene jo.
Nikita. Ihan te sotkette kiinni minut. Hitto minä teistä. Menen, toden perään, matkaani. Tehkää itse, niinkuin tahdotte.