— En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta on tauonnut.
Samassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle ja hyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.
— Mistä?
— Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.
— Tulkaa. No mitä?
— Ryntäsivät tykkikaivantoihin… valtasivat… Ranskalaiset toivat suunnattomia varajoukkoja… hyökkäsivät meidän kimppuumme… meitä oli vain kaksi pataljoonaa, — puhui hengästyneenä sama upseeri, joka oli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astui kuitenkin aivan tyynesti ovelle.
— Mitä, peräydyittekö? — kysyi Galjtsin.
— Emme, — vastasi upseeri vihaisesti: — Parahiksi saapui pataljoona lisää — hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö ja monta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä…
Näin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emme häntä kumminkaan seuraa.
Viiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässä taaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kuten olen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisen miellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemään perille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisesta tuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassa mielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttää sivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärää astumaan edestakaisin.