VII.
Yhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinen toistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinas Galjtsinin ohitse.
— Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, — puhui bassoäänellä eräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: — kun loikkasivat ja kirkuivat: "Allah, Allah",[5] niin ihan toinen toistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaan kiipeää — minkäs teet. Oli kuin muurahaisia… Vaan kun hän oli kerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:
— Tuletko vallinsarvelta?
— Tulen, teidän jalosukuisuutenne!
— No kuinkas kävi? Kerro.
— Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne, voimalla, kiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivat meidät, teidän jalosukuisuutenne.
— Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?
— Mitenkäs siinä torjui, kun se koko voimallaan tuli: tappoivat kaikki meikäläiset, eikä apua anneta.
Sotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinen seikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunut sotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.