Ja Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.
Ammunta alkoi harveta.
X.
— Onko tämä M:n rykmentin toinen pataljoona? — kysyi Praskuhin, saapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotka kantoivat maata säkeissä.
— On kyllä.
— Missä on päällikkö?
Mihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömi kuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsi lakinlipulla.
— Kenraali käski teitä… suvaitkaa lähteä… mitä pikimmin… mutta ennen kaikkea hyvin hiljaa… takaisin… ei takaisin, vaan varaväen luo, — sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.
Tunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyään perille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyi elämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiin liikkeelle.
Ken ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jota ihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeen sellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov, joka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kyllä pitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen, että hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan. Siitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansa juoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssa lähti tykkikaivannoista.