"Kenen tappaa — minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut, niin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan jos jalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaan kloroformilla, — ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakin vain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänet tappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä… minut!"
Silloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailoville velkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sitten olisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut, johtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jota rakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannut viisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistui hänen mieleensä — vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiin muihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne — kuoleman odotus — ei hetkeksikään häntä jättänyt. "Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään", — tuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä. Mutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iski hänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokin häntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin, kompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatui kyljelleen.
"Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut", oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa; mutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristi kuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoi tajuttomasti niitä lukea: "yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuo tuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri", ajatteli hän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, että millähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Ja kas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemän sotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan että murskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut, mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinen jano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla: se muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin. "Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani", ajatteli hän ja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtä mittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosi kaikki voimansa ja yritti huutaa: "ottakaa minut mukaanne!" vaan sen sijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan. Sitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, — ja hän oli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tulet vilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin, painoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivet päältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikä tuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänet tappanut siihen paikkaan.
XIII.
Kun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuin Praskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömän paljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassa räjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen: "tapahtukoon Sinun tahtosi! — Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, — ajatteli hän samalla, — ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäkseni sotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T:n kaupunkiin, viettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt." Ja hän rupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jos pommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaan parittomalla saa surmansa. "Kaikki on lopussa: tappoi", ajatteli hän, kun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla) ja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. "Herra! anna anteeksi rikkomukseni", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatui tunnottomana selälleen maahan.
Hänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminen nenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoa heikommaksi. "Henki erkanee", — ajatteli hän — "mitenkähän siellä on? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minua kummastuttaa", — mietiskeli hän, — "että kuollessani niin selvästi kuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset."
— Tuokaa paarit… hei… kapteeni on kaatunut! — kuului hänen päänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevin äänen.
Joku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsä ja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia, jotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan; näki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin, saartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaan toisessa maailmassa.
Kivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksi tunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisesti valmistautunut muuttamaan sinne, että palaaminen todellisuuteen pommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestä vastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilo siitä, että oli elossa, ja kolmas — halu mitä pikimmin päästä pois vallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntä kainalosta ja talutti sitomispaikalle.
"Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?" — ajatteli alikapteeni hieman toivuttuaan. — "Velvollisuuteni on jäädä komppaniaani eikä lähteä ennen muita, — varsinkin kun komppaniakin pian pääsee tulesta", kuiskasi hänelle joku ääni.