Mihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oli ruvennut kauheasti pakottamaan.
— Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä on hengissä, — sanoi Mihailov. — Se on meidän velvollisuutemme, Mihail Ivanitsh!
Mihail Ivanitsh ei vastannut.
"Sellaista se on kun ei ottanut silloin — nyt täytyy lähettää sotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessa voivat turhanpäiten kaatua", tuumi Mihailov.
— Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka on haavottuneena tuolla kaivannossa, — sanoi hän hillityllä äänellä ja käskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminen oli sotamiehille, — ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketään erittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.
"Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut, eikä siis maksa vaivaa panna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkin yksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse ja otan selvän, onko hän elossa. Se on minun velvollisuuteni", sanoi Mihailov itsekseen.
— Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan, — sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä, toisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johon hän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisi saartokaivantoa pitkin.
Tultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydä laahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettä ja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisin komppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuoren juurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanon melkein, sillä tännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.
"Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan", tuumi alikapteeni, kun paikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.