— Minun neuvoni on, ettet mene, vaan tee kuten tahdot…

Taivas oli pilvetön, mutta tumma. Tähdet ja lakkaamatta lentelevien pommien ja laukausten tulet loistivat kirkkaasti synkässä yössä. Patterin suuret valkeat rakennukset ja sillan pää häämöttivät pimeästä. Jokaikinen silmänräpäys tärähyttivät ilmaa tykin laukaukset ja räjähdykset, nopeasti seuraten toinen toistaan tai yhtaikaa, yhä voimakkaammin ja säännöllisemmin jymähtäen. Keskellä tätä jyrinää kuului ikäänkuin säestyksenä merenlahden kumea ärjyntä. Tuuli puhalsi mereltä, tuoden raakaa ilmaa tullessaan. Veljekset tulivat sillalle. Joku nostoväkeen kuuluva sotamies kolahutti heitä kömpelösti kiväärillä käteen ja huusi:

— Kuka siellä?

— Sotamies.

— On kielletty päästämästä!

— Kuinka niin? meidän täytyy päästä.

— Kysykää upseerilta.

Upseeri, joka torkkui ankkurilla istuen, nousi ylös ja käski päästää menemään.

— Sinne pääsee, vaan takaisin ei. Mihin tuppaatte kaikki yhtaikaa! — huusi hän tarkottaen rykmentin korkeita vallikoppakuormia, joita ahtautui sillalle.

Päästyään ensimäiselle ponttoonille veljekset kohtasivat sotamiehiä, jotka kovalla äänellä puhellen tulivat sieltä.