— Olenhan sanonut, että maksan huomenna: kuinka rohkenette puhua minulle hävyttömyyksiä?

—. Minä sanon, mitä tahdon! eihän tuolla tavalla kukaan tee! — kiljasi majuri.

— Riittää jo, Feodor Feodorovitsh! — huusivat kaikki koettaen hillitä majuria.

Mutta päättäkäämme jo kohtaus ja antakaamme esiripun laskea. Huomenna tai tänään kenties jokainen noista ihmisistä menee iloisesti ja ylpeästi kuolemaan ja kuolee miehuullisesti ja tyynesti, mutta elämän ainoana lohdutuksena noissa epäinhimillisissä oloissa, jotka kauhistuttavat kylmintäkin mielikuvitusta ja joista ei ole mitään toivoa pelastua — ainoa lohdutus on unohtaminen ja tietoisuuden hävittäminen. Syvällä jokaisen sielussa piilee se jalouden kipinä, joka tekee hänestä sankarin, mutta kipinä väsyy palamaan yhtä kirkkaasti — koittaa silloin kohtalokas hetki, se leimahtaa ilmiliekkiin ja valaisee suuria tekoja.

XVII.

Seuraavana päivänä jatkui pommitus entisellä voimallaan. Yhdentoista tienoissa aamulla Volodja Kozeljtsov istui patterin upseerien seurassa ja, kerittyään jo hieman tottua heihin, tarkasteli uusia kasvoja, teki huomioita, kyseli ja kertoi. Tykistöupseerien vaatimaton keskustelu, joka ei kaivannut suurta oppia, sekä miellytti että herätti hänessä kunnioitusta. Volodjan ujo, viaton ja kaunis ulkomuoto taas voitti upseerien suosion puolelleen. Patterin vanhin upseeri, kapteeni, lyhyenläntä mies, jonka punertava tukka valahti otsalle ja oli ohimoilta sileäksi kammattu, — suuri naisten ritari, vanhojen tykistötraditsionien mukaan kasvatettu ja oppinut mielestään — kyseli Volodjalta hänen tietojaan tykistöstä, uusista keksinnöistä, laskien ystävällisesti leikkiä hänen nuoruudestaan ja somista kasvoistaan ja yleensä kohdellen häntä kuin isä poikaansa, mikä kaikki suuresti miellytti Volodjaa. Aliluutnantti Djadenko, nuori upseeri, joka mursi vähävenäjäksi ja jolla oli rikkinäinen sinelli yllä ja tukka pörrössä, miellytti Volodjaa, vaikka hän puhui hyvin kovalla äänellä ja lakkaamatta etsi tilaisuutta päästäkseen sapekkaasti väittelemään sekä oli äkkinäinen liikkeissään, sillä tuon karkean ulkokuoren alla hän ei voinut olla huomaamatta perin hyväsydämistä kelpo miestä. Djadenko tarjosi lakkaamatta palvelustaan Volodjalle ja todisteli hänelle, että kaikki tykit Sevastopolissa olivat sijotetut ihan säännöttömästi. Luutnantti Tshernovitskij taas korkealle kaareutuvine kulmakarvoineen ei miellyttänyt Volodjaa, vaikka hän oli kaikkia muita kohteliaampi ja puettu sangen siistiin, ei tosin aivan uuteen, mutta huolellisesti paikattuun pitkään takkiin ja mielellään näytteli atlas-liiveillä riippuvia kultavitjojaan. Hän kyseli yhtenään mitä hallitsija ja sotaministeri tekevät ja kertoi luonnottomalla innostuksella Sevastopolin urotöistä, valitteli kuinka vähän oli todellisia isänmaanystäviä sekä osotti yleensä itsellään olevan paljon tietoja, älyä ja jaloja tunteita; mutta jostain syystä tuntui kaikki tuo Volodjasta vastenmieliseltä ja luonnottomalta. Ennen kaikkea hän huomasi, etteivät muut upseerit juuri ollenkaan puhelleet Tshernovitskin kanssa. Junkkari Vlang, jonka hän eilen oli ajanut unestaan, oli myöskin siellä. Hän ei puhunut mitään, vaan vaatimattomasti istuen nurkassa nauroi kun oli jotain lystikästä ja muistutti, kun jotain oli unohtunut, sekä tarjosi viinaa ja teki paperosseja kaikille upseereille. Lieneekö se vaatimaton, kohtelias tapa, jolla Volodja käyttäytyi samalla tavalla häntä kuin upseereja kohtaan, kohtelematta häntä kuin poikanulikkaa, tai hänen ystävällinen ulkomuotonsa lumonnut Vlangan, kuten sotamiehet häntä kutsuivat antaen hänen sukunimelleen jostain syystä feminiinipäätteen, sillä hän ei malttanut kääntää hyväluontoisia suuria silmiään pois uuden upseerin kasvoista, koetti jo ennakolta arvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja oli koko ajan jonkinlaisessa rakkauden hurmauksessa, jonka upseerit luonnollisesti huomasivat, tehden siitä pilaa.

Ennen päivällistä alikapteeni pääsi vuoroltaan vallinsarvelta ja yhtyi heidän seuraansa. Alikapteeni Kraut oli vaaleanverinen, kaunis, reipas upseeri, jolla oli pitkät punertavat viikset ja poskiparta; hän puhui mainiosti venättä, mutta liian säännöllisesti ja kauniisti ollakseen venäläinen. Palveluksessaan ja elämässään hän oli samallainen kuin puheessaankin: hoiti virkansa hyvin, oli mainio toveri, raha-asioissa perin tarkka mies; vaan pelkästään ihmisenä, juuri senvuoksi, että kaikki oli niin tyydyttävää, näytti häneltä jotain puuttuvan. Kuten kaikki muutkin Venäjän saksalaiset, oli hän omituisena vastakohtana ihanteellisille Saksan saksalaisille, "praktisch" kiireestä kantapäähän.

— Kas tuossahan tulee meidän sankarimme! — sanoi kapteeni, kun Kraut käsiään heiluttaen ja kannukset kilisten astui sisään. — Mitä haluatte, Friedrich Krestjanitsh: teetä vai viinaa?

— Minä käskin jo tuomaan teetä, — vastasi hän: mutta voinhan sillä välin kulauttaa ryypyn viinaa sielun virvotukseksi. Hyvin hauskaa tehdä tuttavuuttanne; toivon, että saamme nauttia seurastanne ja ystävyydestänne, — sanoi hän Volodjalle, joka nousi tervehtimään: — alikapteeni Kraut… aliupseeri kertoi minulle vallinsarvella, että tulitte jo eilen.

— Suuret kiitokset vuoteestanne: vietin siinä yöni.