— Kun tarvis tulee, niin on toinen asia! — vastasi verkalleen
Vasin, jonka puhuessa kaikki muut vaikenivat.
— Kahdentenakymmenentenäneljäntenä ainakin ammuttiin kuin miehet, vaan mitäs moittimista siinä on? Jos turhanpäiten kaatuu, ei siitä päällystö meikäläisille kiitosta lue.
Näille Vasinin sanoille rupesivat kaikki nauramaan.
— Mutta Meljnikov, se istuu kai yhä pihalla, — sanoi joku.
— Käskekääpäs se Meljnikov tänne, — lisäsi vanha aliupseeri: — muuten tappavat hänetkin syyttä suotta.
— Mikä mies se Meljnikov on? — kysyi Volodja.
— Muuan meikäläisistä, teidän jalosukuisuutenne, aika pölkkypää. Hän ei pelkää mitään ja nytkin kävelee yhä pihalla. Suvaitkaapa katsella häntä: hän on aivan karhun näköinen.
— Hän osaa noituakin, — kuului Vasinin verkkainen ääni toisesta nurkasta.
Meljnikov tuli salalinnotukseen. Hän oli paksu (mikä on perin harvinaista sotamiehissä), punatukkainen ja punakka mies, jolla oli suunnattoman kupera otsa ja ulkonevat kirkkaansiniset silmät.
— No pelkäätkö sinä pommeja? — kysyi Volodja.