Pierre katsahti kysyvästi häneen. Anna Mihailovna suuteli nuorukaista otsalle, kostuttaen hänet kyynelillään.
— Häntä ei enää ole olemassa...
Pierre katseli häntä lasiensa läpi.
— Menkäämme, minä teidät saatan. Koettakaa itkeä. Mikään ei niin lievennä surua kuin kyyneleet.
Hän vei Pierren pimeään vierashuoneeseen, ja tämä oli iloinen, ettei kukaan siellä voinut nähdä hänen kasvojaan. Anna Mihailovna poistui hetkiseksi, ja kun hän palasi, nukkui Pierre sikeästi, käsi pään alla.
Seuraavana aamuna Anna Mihaiknvna puhui Pierrelle:
— Niin, rakkaani, tämä on meille kaikille suuri tappio. Teistä en puhukkaan. Mutta Jumala teitä tukee, olette nuori ja toivoakseni suunnattomain rikkauksien haltija. Testamenttia ei vielä ole avattu. Tunnen teidät kyllin hyvin ja olen vakuutettu, ettei tämä pane päätänne pyörälle; mutta se velvoittaa teitä paljoon, ja täytyy olla miehuutta.
Pierre oli vaiti.
— Myöhemmin, rakkaani, kenties kerron teille, että jollen olisi ollut täällä, niin Jumala tietää, mitä olisi tapahtunut. Tietänette, että setä toissapäivänä lupasi muistaa Borista, muttei enää ehtinyt. Toivon, rakkaani, että te täytätte isänne toivomuksen.
Pierre ei käsittänyt hänen puhettaan ja oli vaiti. Hän katseli, kainosti punastuen, Anna Mihailovnaa. Keskusteltuaan Pierren kanssa Anna Mihailovna lähti Rostovien luo ja meni levolle. Herättyään aamulla hän kertoi juurtajaksain Rostoveille ja kaikille tuttavilleen kreivi Besuhovin kuoleman. Hän kertoi, miten kreivi kuoli juuri niin kuin hänkin toivoo kuolevansa, että hänen loppunsa ei ollut ainoastaan liikuttava, vaan vieläpä mieltä ylentäväkin; isän ja pojan viimeinen kohtaaminen taas oli niin liikuttava, ettei hän kyynelittä voi sitä muistella, ja ettei hän voi sanoa — kumpi heistä käyttäytyi paremmin näinä kauheina hetkinä: isäkö, joka niin muisteli kaikkea ja kaikkia viime hetkinään ja puhui niin liikuttavia sanoja pojalleen, vai poikako, jota kävi sääliksi katsella, kun hän oli menehtyä suruun, ja siitä huolimatta koetti salata murheensa, jottei olisi katkeroittanut kuolevan isän mieltä. "C'est pénible, mais cela fait du bien, ça élève l'âme de voir des hommes comme le vieux comte et son digne fils",[33] — hän puhui. Ruhtinas Vasilin ja ruhtinatar Katishin menettelystä hän myös puhui, mutta moittien ja vaatien kuulijoita pitämään nämä omina tietoinaan.