— Inhottava nainen! — kiljasi ruhtinatar Katish ja hyökkäsi odottamatta Anna Mihailovnan kimppuun, kiskoen salkkua.
Ruhtinas Vasili painoi alas päänsä ja levitti kätensä. Samassa hetkessä tuo kauhea ovi, jota Pierre niin kauvan oli katsellut, ja joka tavallisesti oli avautunut niin hiljaa, lensi äkkiä rymyllä auki, paukahti seinään ja singahti siitä takasin, ja keskimäinen ruhtinatar tuli juosten vastaanottohuoneeseen ja löi kätensä yhteen.
— Mitä te teette! — huusi hän toivottomasti: — hän tekee kuolemaa, ja te jätätte minut yksikseni.
Vanhin ruhtinatar pudotti salkun. Anna Mihailovna kumartui nopsasti ja siepattuaan riidanalaisen esineen hän lähti juoksemaan makuuhuoneeseen. Toinnuttuaan hämmästyksestään lähtivät ruhtinas Vasili ja vanhin ruhtinatar hänen jälkiinsä. Jonkun hetken kuluttua tuli ensimäisenä vastaanottohuoneeseen vanhin ruhtinatar, kuivat kasvot kalpeina ja purren alahuultaan. Kun hän huomasi Pierren, ilmaantui hänen kasvoilleen leppymätön vihan ilme.
— Niin, iloitkaa nyt, — hän sanoi, — tätä olette odottanutkin.
Hän pyrskähti itkuun, peitti nenäliinalla kasvonsa ja juoksi ulos huoneesta.
Sitten tuli makuuhuoneesta ruhtinas Vasili. Hän astui vaappuen sohvan luo, jolla Pierre istui, heittäytyi istumaan ja peitti silmänsä käsillään. Pierre huomasi, että hän oli kalpea, ja että hänen leukansa loukkui ja tärisi kuin vilutautisen.
— Ah, ystäväiseni! — hän sanoi, tarttuen Pierren kyynärvarteen; ja hänen äänensä oli niin heikko ja teeskentelemätön, jollaisena Pierre ei koskaan sitä ollut kuullut. — Kuinka paljon teemmekään syntiä, kuinka paljon harjoitamme petosta, ja miksi tämä kaikki? Olen jo kuudennella kymmenellä, ystäväiseni... Minähän... Kaikki päättyy kuolemaan, kaikki. Kuolema on kauhea. (Hän alkoi itkeä.)
Viimeisenä tuli makuuhuoneesta Anna Mihailovna. Hän astui hiljaisin, tasaisin askelin Pierren luo.
— Pierre! ... — hän sanoi.