— Miksi vaikenette, mon cousin? — kirkasi yhtäkkiä ruhtinatar Katish niin kovaa, että vierashuoneessa olijat kuulivat hänen äänensä ja säikähtivät. — Miksi vaikenette, vaikka täällä, Jumala tietää ken lieneekin, suvaitsee kuolevan kynnyksellä sekaantua hänelle kuulumattomiin asioihin ja ryhtyä hävyttömyyksiin. Juonittelija! — sähisi hän ilkeästi ja kiskasi salkkua kaikin voimin.
Mutta Anna Mihailovna otti muutaman askeleen, jottei jäisi salkusta, ja tarttui lujemmin kiinni.
— Oh, — lausui ruhtinas Vasili nuhtelevasti ja ihmetellen. (Hän nousi seisaalleen.)
— Tämä on naurettavaa. Voyons, päästäkää. Sanon teille.
Ruhtinatar Katish jätti salkun.
— Ja te myös!
Anna Mihailovna ei totellut.
— Päästäkää, olenhan sanonut. Otan toimittaakseni asian. Menen ja kysyn kreiviltä. Minä! ... lienee teille kylliksi.
— Mutta, rakas ruhtinas, — puhui Anna Mihailovna, — suokaa hänelle toki hetkinen rauhaa tällaisen suuren sakramentin jälkeen. Tuossapa on Pierre, sanokaa mielipiteenne, — kääntyi hän Pierreen, joka oli tullut aivan heidän viereensä ja katseli ihmeissään ruhtinatar Katishin raivostuneita ja liettäviä kasvoja ja ruhtinas Vasilin tempoilevia poskia.
— Muistakaa, että teidän on vastattava kaikista seurauksista, — sanoi ankarasti ruhtinas Vasili: — te ette tiedä, mitä teette.