— Il n'y a rien qui restaure comme une tasse de cet excellent thé russe après une nuit blanche,[32] — puhui Lorrain pidätetyn vilkkaasti, hörppiessään ahtaassa, pyöreässä vierashuoneessa teetä korvattomasta kiinalaisesta kupista. Pöydällä, jonka edessä ranskalainen seisoi, oli teekojeet ja kylmiä illallisruokia. Pöydän ympärille olivat kokoontuneet voimiaan vahvistamaan kaikki, jotka sinä yönä olivat kreivi Besuhovin talossa. Pierre muisti hyvin tämän pienen pyöreän vierashuoneen kuvastimineen ja pienine pöytineen. Tanssiaisten aikana Pierre, joka ei osannut tanssia, mielellään oli istuskellut tässä pienessä kuvastinhuoneessa ja katsellut naisia, kun nämä huoneen läpi kulkiessaan tanssiaispuvuissaan, timantit ja helmet paljailla rinnoilla, tarkastelivat itseään kirkkaasti valaistuissa kuvastimissa. Nyt valaisi tätä huonetta ainoastaan kaksi kynttilää, ja yösydännä virui pöytä pahasella hujan hajan teekojeita ja kulhoja, ja kansaa kaikenlaista — ei suinkaan juhlayleisöä — istui siellä kuiskaillen keskenään. Heidän jokainen liikkeensä, jokainen sanansa ilmaisi, etteivät he hetkeksikään unohtaneet, mitä paraillaan tapahtui ja vasta oli tapahtuva makuuhuoneessa. Pierre ei syönyt, vaikka hänen olikin nälkä. Hän vilkasi kysyvästi ohjaajaansa ja huomasi, että tämä varpaillaan kulki takasin vastaanottohuoneeseen, minne ruhtinas Vasili ja vanhin ruhtinatar olivat jääneet. Pierre arveli, että tämäkin kuului asiaan, ja lähti hieman epäröittyään Anna Mihailovnan jälkiin. Anna Mihailovna seisoi ruhtinattaren vieressä, ja he puhuivat molemmat yhtaikaa kiihkeästi kuiskaten:
— Suvaitkaa, ruhtinatar, tietänen, mikä on tarpeellista, mikä tarpeetonta, — puhui vanhin ruhtinatar, ollen nähtävästi samallaisessa kiihkeässä mielentilassa kuin illallakin, mäjäyttäessään kiinni huoneensa oven.
— Mutta, rakas ruhtinatar, — puhui Anna Mihailovna lempeästi ja vakuuttavasti, sulkien ruhtinattarelta tien makuuhuoneeseen, — eikö käy se liian raskaaksi setä rukalle tällaisina hetkinä, jolloin hän tarvitsee lepoa? Maallisia asioita tällaisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa jo on valmis...
Ruhtinas Vasili istui nojatuolissa kodikkaassa asennossa, jalat korkealla ristissä. Hänen poskensa tempoilivat rajusti ja hänen reuhkan asentonsa johdosta näyttivät ne paksunevan alaspäin; ei hän paljon ollut välittävinään naisten keskustelusta.
— Voyons, ma bonne, Anna Mihailovna, sallikaa Katishin tehdä, mitä hän haluaa. Tiedättehän, miten kreivi häntä rakastaa.
— En edes tiedä, mitä tämä paperi sisältää, — puhui vanhin ruhtinatar, kääntyen ruhtinas Vasiliin ja osoittaen mosaikkisalkkuun, jota piti kädessään. — Sen vain tiedän, että todellinen testamentti on kreivin kirjoituspulpetissa, mutta tämä on unhoitettu paperi...
Hän aikoi mennä Anna Mihailovnan ohi, mutta tämä hypähti eteen ja sulki taas tien.
— Tiedän, rakas, hyvä ruhtinatar, — sanoi Anna Mihailovna, tarttuen salkkuun ja vieläpä niin lujasti, että näytti niinkuin ei hän hevin siitä luopuisi. — Rakas ruhtinatar, pyydän teitä, rukoilen teitä, säälikää häntä. Rukoilen teitä...
Ruhtinatar Katish ei vastannut sanaakaan. Kuului vain, miten salkusta rimpuiltiin. Selvästi huomasi, että jos ruhtinatar Katish suunsa avaa, niin kyllä kuulee kunniansa Anna Mihailovma. Anna Mihailovna piti lujasti kiinni salkusta, mutta siitä huolimatta ei hänen äänensä menettänyt makeata joustavuuttaan ja pehmeyttään.
— Pierre, tulkaa tänne, ystäväiseni. Hänen ei pitäisi mielestäni olla liikaa sukulaisneuvottelussa; eikö totta, ruhtinas?