Hän siirsihe taas ruhtinattaren viereen ja jatkoi selityksiään.
— Ei käy päinsä, ruhtinatar, ei käy, — hän puheli, kun ruhtinatar jo oli sulkenut vihkonsa ja valmistautui lähtemään: — matematiikka on ylevä tiede, neitiseni. En kärsi, että olet meikäläisten tyhmäin neitosten kaltainen. Ahkeruus kovankin onnen voittaa. (Hän taputti tytärtään poskelle.) Tyhmyys kyllä lähtee päästä.
Ruhtinatar aikoi lähteä, mutta isä pidätti hänet käden liikkeellä ja toi hänelle korkealta pulpetiltaan uuden avaamattoman kirjan.
— Kas tässä on sinulle vielä jonkinlainen Salaisuuden avain, jonka sinun Héloïsesi on sinulle lähettänyt. Uskonnollinen. Mutta minä en sekaannu kenenkään uskonasioihin... Olen vilaissut. Ota. No, mene, mene.
Hän taputti ruhtinatarta olalle ja sulki itse oven hänen jälkiinsä.
Ruhtinatar Maria palasi huoneeseensa surullisen ja pelästyneen näköisenä. Ja tämä ainainen surun ja pelon ilme teki hänen muutenkin rumat ja sairaanloiset kasvonsa entistään rumemmiksi. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, joka oli ääriään myöten täynnä kirjoja, vihkoja ja pienoismuotokuvia. Ruhtinatar oli järjestykseen nähden isänsä täydellinen vastakohta. Hän heitti geometriavihon pöydälle ja avasi kärsimättömänä kirjeen. Kirje oli ruhtinattaren paraimmalta lapsuudenystävältä Julie Karaginilta, joka oli nimipäivillä Rostovien luona.
Julie kirjoitti ranskaksi:
"Rakas, verraton ystäväiseni, miten onkaan hirmuista ja kauheata olla näin eroitettuina! Vaikka kuinkakin itselleni vakuuttelen, että puolet olemuksestani ja onnestani on teissä, että, eroittavasta välimatkasta huolimatta, sydämemme ovat eroittamattomasti toisiinsa yhdistetyt, niin sittenkin sieluni kapinoi kohtaloa vastaan, enkä voi, alituisista huvituksista ja iloista huolimatta, tukahuttaa jonkinlaista salaista surumielisyyttä, joka on jäytänyt sydänjuuriani eron ketkestämme alkaen. Miksemme ole yhdessä, kuten viime kesänä teidän suuressa työhuoneessa vaaleansinisellä sohvalla, 'tunnustusten sohvalla?' Miksen saa, kuten kolme kuukautta sitten, teidän lempeästä, rauhallisesta ja läpitunkevasta katseestanne, jota niin rakastan ja jonka nytkin tätä kirjoittaessani näen sieluni silmillä, miksen saa siitä ammentaa uutta siveellistä voimaa?"
Luettuaan nämä viimeiset sanat ruhtinatar Maria huoahti ja katsahti oikealla puolellaan olevaan kuvastimeen. Kuvastimesta näkyivät laihat kasvot ja ruma, hintelä vartalo. Nuo aina surulliset silmät katselivat nyt erityisen toivottomina kuvastimesta. "Hän imartelee", ajatteli ruhtinatar, kääntyi kuvastimesta ja jatkoi lukuaan. Ei ollut Julie imarrellut ystävätärtään: todellakin olivat ruhtinattaren suuret, syvät, säteilevät (kimppuina säteili niistä toisinaan lämmintä valoa) silmät niin kauniit, että, huolimatta kasvojen rumuudesta, ne useinkin viehättivät enemmän kuin moitteettomin kauneus. Mutta ruhtinatar ei koskaan ollut nähnyt tätä silmäinsä kaunista ilmettä, sitä ilmettä, joka niissä oli niinä hetkinä, jolloin hän ei ajatellut itseään. Kuten kaikkien ihmisten, niin hänenkin silmänsä saivat jäykän luonnottoman, ruman ilmeen, heti kun hän katsahti kuvastimeen.
Hän jatkoi lukuaan: