— Mais c'est un palais![35] — hän sanoi miehelleen, katsellen ympärilleen ja puhuen niin teeskennellyn ylistävästi kuin tavallisesti puhelevat vieraat tanssiaisissa talon isännälle. — Allons, vite, vite![36] — Katsellen ympärilleen, hän hymyili miehelleen, Tihonille sekä heitä saattavalle palvelijalle.
— Mariako se harjoittelee? Menkäämme hiljaa, jotta yllättäisimme hänet!
Ruhtinas Andrei kulki hänen jälissään hyvänsuovan ja surullisen näköisenä.
— Olet vanhentunut, Tihon, — hän sanoi vanhalle palvelijalle, joka suuteli hänen kättään.
Kun he olivat tulleet sen huoneen viereiseen huoneeseen, mistä kuului klaveerin säveliä, tuoksahti eräästä sivuovesta sievonen, vaaleanverevä m—lle Bourienne ja näytti olevan riemusta pakahtumaisillaan.
— Ah! quel bonheur pour la princesse,— hän puhui: — En fin! Il faut que je la prévienne.[37]
— Ei, ei, älkää toki... Olette varmaan m—lle Bourienne, tunnen jo teidät entuudestaan, olettehan natoni hyvä ystävä, — puhui ruhtinatar, suudellen ranskatarta. — Ruhtinatar ei varmaankaan ole meitä odottanut?
He menivät arkihuoneen ovelle, mistä yhä vielä kuuluivat samat juoksutukset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja yrmisti kulmiaan, aivan kuin olisi odottanut jotain ikävää tapahtuvaksi.
Pikku ruhtinatar astui huoneeseen; juoksutukset katkesivat; kuului huudahdus, sitten Marian raskas astunta ja suutelun mäiskinä. Kun ruhtinas Andrei tuli huoneeseen näki hän vaimonsa ja sisarensa, jotka ennen ainoastaan kerran hälväämältä, ruhtinas Andrein häiden aikana, olivat toisensa tavanneet, toistensa syleilyssä, huulet lujaan pusertuneina siihen kohtaan, minkä ne tapaamisen ensi pyräkässä olivat sattuneet. Heidän vieressään seisoi m—lle Bourienne, kädet sydämellä, autuaasti hymyillen ja nähtävästi yhtä valmiina joko nauramaan tai itkemään. Ruhtinas Andrei kohautti harteitaan ja rypisti kulmiaan, kuten tekevät musiikin ystävät, kuullessaan epäpuhtaan äänen. Syleilevät irtautuivat hetkeksi toisistaan; sitten he taas, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä, tarttuivat toistensa käsiin, alkoivat suudella ja tempoella niitä; sitten he alkoivat suudella toisiaan kasvoille, kunnes vihdoin ruhtinas Andrein suureksi kummastukseksi, alkoivat molemmat itkeä ja taas suudella, m—lle Bouriennekin alkoi vetistellä. Ruhtinas Andreista tämä nähtävästi tuntui hieman ilkeältä; mutta molemmista naisista se oli niin luonnollista, etteivät he arvatenkaan olleet ajatelleet kohtausta muuten mahdolliseksikaan.
— Ah! rakkaani!... Ah! Maria!... — alkoivat naiset sitten yhtäkkiä puhella ja molemmat he alkoivat nauraa. — Olen nähnyt unissani... — Ette siis meitä odottanut?... Ah! Maria, olette laihtunut... Ja te olette käynyt niin täyteläiseksi...