Pikku ruhtinattaren kasvot muuttuivat. Hän huoahti.
— Ihan varmaan, — hän sanoi. — Ah! Tämä on kauheata!...
Hänen huulensa laskeutui. Hän heittäytyi natonsa syleilyyn ja alkoi taas itkeä,
— Hän on levon tarpeessa, — sanoi ruhtinas Andrei, rypistäen kulmiaan. — Eikö totta Lisa? Vie hänet huoneeseesi, minä käyn isän luo. Yhäkö hän on ennallaan?
— Yhä ennallaan, ihan ennallaan; en sentään tiedä, miten sinusta tuntuu, — vastasi iloisesti ruhtinatar.
— Ja yhä vielä samat, tunnit, kävelyretket lehtokujissa? Entäs sorvi? — kyseli ruhtinas Andrei, hymyillen tuskin huomattavasti. Ja selvästi huomasi, että hän tunsi isänsä heikkoudet, vaikkakin häntä rakasti ja kunnioitti.
— Samat tunnit ja sorvi, matematiikka ja minun geometriatuntini, — vastasi iloisena ruhtinatar Maria, aivan kuin geometriatunnit olisivat hänen elämänsä ihanimpia hetkiä.
Kun oli kulunut kaksikymmentä minuttia ja ruhtinaan lepoaika siis oli lopussa, tuli Tihon kutsumaan nuorta ruhtinatarta isän luo. Ukko oli pojan tulon kunniaksi luopunut tavallisesta päiväjärjestyksestään: hän oli käskenyt päästämään pojan suojiinsa pukeutumisaikana ennen puolisia. Tähän aikaan oli hänellä tavallisesti yllä aamunuttu, ja hänen päänsä ja kasvonsa olivat puuteroidut.
Niinpä nytkin. Kun ruhtinas Andrei (kasvoillaan ei ollut nyt tuota nirhuilevaa ilmettä, eikä eleensä olleet niin velton välinpitämättömät kuin vierashuoneissa, vaan näytti hän virkeän elokkaalta kuten silloinkin, kun puheli Pierren kanssa) astui huoneeseen, istui ukko pukemiskomerossa leveässä, sahvianilla päällystetyssä nojatuolissa, yllä puuteriviitta, ja pää Tihonin käsissä.
— Hei! Sotilas! Bonapartea vastaan tahdot taistella? — virkkoi ukko ja ravisti puuteroittua päätään niin paljon kuin sai palmikoltaan, jota Tihon paraillaan laitteli.