— Suutele tähän, — hän osoitti poskeaan: — kiitos, kiitos!
— Mistä minua kiitätte?
— Siitä, ettet vitkastele, ettet riipu akkaväen liepeissä. Palvelus ennen muita. Kiitos, kiitos! — Ja hän jatkoi kirjoittamistaan, niin että pirskeet lentelivät rapisevasta kynästä. — Jos on sinulla jotain sanottavaa, niin sano. Voin kuunnella ja kirjoittaa samalla, — hän lisäsi.
— Vaimostanihan... Mutta näinkin jo hävettää, kun täytyy jättää hänet vaivoiksenne...
— Mitä lörpöttelet? Puhu, mitä tahdot.
— Kun vaimolleni tulee synnytyksen aika, niin lähettäkää tuomaan Moskovasta lääkäri... Jotta hän olisi täällä tarvittaissa.
Vanha ruhtinas taukosi kirjoittamasta ja tuijotti ankarin katsein poikaan, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän sanoja.
— Tiedän tosin, ettei mikään auta, jollei luonto tee tehtäviään, — puhui ruhtinas Andrei, nähtävästi hämillään. — Myönnän, että miljoonasta tapauksesta vain yksi päättyy onnettomasti, mutta tämä on vaimoni ja minun mielikuvitusta. Hänelle on niin paljon lörpötelty, hän on nähnyt unta ja pelkää.
— Hm ... hm — höpisi itsekseen vanha ruhtinas, jatkaen kirjoittamistaan. — Toimitan.
Hän vetäsi kirjeen loppuun nimensä, kääntyi äkkiä poikaansa ja remahti nauramaan.