— Niinköhän olisi! — sanoi ruhtinas Andrei. — Mene, Masha, tulen heti.
Kun ruhtinas Andrei oli menossa sisarensa huoneeseen kohtasi hän rakennuksia yhdistävällä käytävällä hempeästi hymyilevän m—lle Bouriennen. Kolmannen kerran tuli ranskatar jo tänään häntä vastaan tässä yksinäisessä käytävässä, ja joka kerta oli hän hymyillyt kiehtovan luontehikkaasti.
— Ah! luulin teidän olevan huoneessanne, — ranskatar sanoi, punastuen ja luoden silmänsä alas, ties minkä tähden.
Ruhtinas Andrei katsahti ankarasti häneen, ja samalla välähti hänen kasvoillaan suuttumuksen ilme. Hän ei lausunut sanaakaan ranskattarelle, katsahti vain häntä otsaan ja hiuksiin, muttei silmiin, niin halveksivasti, että ranskatar punastui ja poistui sanaakaan enää lausumatta. Kun ruhtinas Andrei oli saapunut sisarensa huoneen ovelle kuuli hän, että vaimonsa jo oli herännyt, ja iloisesti löperrellen hän puhui puhumistaan, aivan kuin pitkän pidättymisen jälkeen olisi tahtonut korvata menetetyn ajan hukan.
— Mutta, kuvitelkaahan mielessänne, vanha kreivitär Subof tekotukkineen ja tekohampaineen, aivan kuin tahtoisi hän härnätä vuosiaan... Ha, ha, ha, Marie!
Ainakin viisi kertaa oli ruhtinas Andrei kuullut vaimonsa lausuvan vieraiden aikana tuon samaisen lorun kreivitär Subovista, ja aivan samalla lailla oli hän aina nauranutkin lorun lopuksi. Ruhtinas astui hiljaa huoneeseen. Lihavahko, punaposkinen ruhtinatar istui nojatuolissa, nypläten käsityötään, ja puhui taukoamatta, milloin kertoellen muistelmiaan Pietarista, milloin toistellen kuluneita lauseparsiaan. Ruhtinas meni hänen luokseen, silitti hänen päätään ja kysyi, joko hän oli toipunut matkan vaivoista. Ruhtinatar vastasi hänen kysymykseensä ja jatkoi yhä juttujaan.
Kuusivaljakon vetämät vaunut odottivat käytävän edustalla. Oli pimeä syksyinen yö. Ajaja ei saattanut nähdä edes vaunujen vehmaroa. Valo loisti valtavan talon suurista akkunoista. Eteisessä tungeskeli alustalaisia, jotka tahtoivat heittää jäähyväiset nuorelle ruhtinaalle; saliin oli kokoontunut kotiväki: Mihail Ivanovitsh, m—lle Bourienne, ruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar. Vanha ruhtinas oli kutsuttanut poikansa työhuoneeseensa, sillä hän tahtoi kahdenkesken lausua hänelle viimeiset jäähyväiset. Kaikki odottivat isän ja pojan tuloa.
Kun ruhtinas Andrei astui isänsä työhuoneeseen, istui tämä kirjoittamassa pöytänsä ääressä. Hänellä oli lasit nenällä ja yllä valkea yönuttu, johon pukeutuneena hän päästi luokseen ainoastaan poikansa. Vanhus vilkasi sivulleen.
— Lähdetkö? — Ja hän alkoi taas kirjoittaa.
— Tulin jäähyväisille.