— Sanoinhan jo sinulle, André, ole hyvä ja jalomielinen, kuten aina olet ollut. Älä tuomitse ankarasti Liseä, — hän alkoi puhua. — Hän on niin herttainen, niin hyvä, ja hänen tilansa on nykyään sangen vaikea.
— Tietääkseni en ole sinulle, Masha, vaimostani lausunut mitään, josta olisi ilmennyt syyte tai tyytymättömyys. Miksi siis tästä puhut minulle?
Punasia täpliä ilmestyi ruhtinattaren kasvoille, ja hän vaikeni, aivan kuin olisi hän tuntenut itsensä syylliseksi.
— En ole sinulle mitään puhunut, mutta sinulle on jo puhuttu. Ja tämä minua surettaa.
Täplät ruhtinattaren otsalla, kaulalla ja poskilla kävivät yhä punasemmiksi. Hän aikoi jotain sanoa, muttei saanut sanotuksi. Veli arvasi: pikku ruhtinatar oli puolisten jälkeen itkenyt ja kertonut aavistavansa onnetonta synnytystä ja sitä pelkäävänsä ja valittanut kohtaloaan sekä moittinut appeaan ja miestään. Kyyneliinsä oli hän sitten nukahtanut. Ruhtinas Andrein kävi sääli sisartaan.
— Sanonpa sinulle, Masha; en mistään voi moittia vaimoani, en koskaan ole moittinut enkä ole moittiva, enkä itseänikään mistään voi moittia häneen nähden; ja aina on niin oleva, olen sitten minkälaisissa olosuhteissa tahansa. Mutta jos tahdot tietää totuuden ... tahdot tietää, olenko onnellinen? En. Onko vaimoni onnellinen? Ei. Miksi? En tiedä...
Tätä sanoessaan hän nousi seisaalleen, meni sisarensa luo ja kumartui suutelemaan häntä otsalle. Hänen kauniissa silmissään välkähti viisas, hyvänsuopa loiste, mutta sisartaan hän ei katsellut, vaan tuijotti avatusta ovesta sisaren pään yli pimeyteen.
— Menkäämme Lisen luo, eron hetki on tullut. Tai mene yksinäsi, herätä hänet, tulen heti. Petrushka! — huusi hän kamaripalvelijalleen: — tule tänne. Vie tämä istuimelle, tämä oikealle puolelle.
Ruhtinatar Maria nousi ja lähti ovea kohti, mutta pysähtyi yhtäkkiä.
— Jos olisi sinulla uskoa, André, niin kääntyisin rukouksinesi Jumalan puoleen ja pyytäisit Häneltä rakkautta, jota sinulla ei ole, ja rukouksesi kuultaisiin.