— Ajattele, mitä haluat! Tiedän, olet isän kaltainen. Ajattele, mitä haluat, mutta suostu minun tähteni! Suostu, rakkaani! Se on ollut jo isämmekin isällä, vaarillamme, hänen kaikilla sotaretkillään... (Yhä piti hän kättään työlaukussa). Suostutko siis?
— Tietysti, mutta mikä on kyseessä?
— André, siunaan sinut pyhäinkuvalla. Lupaa minulle, ettet koskaan siitä luovu. Lupaatko?
— Jollei se paina kahta puutaa eikä niskoja taita... Tehdäkseni sinulle mieliksi... — vastasi ruhtinas Andrei, mutta huomattuaan, miten hänen pilantekonsa katkeroitti sisaren mielen, häntä kadutti. — Olen iloinen, todellakin hyvin iloinen, ystäväiseni, — hän lisäsi.
— Tahtomattasikin Hän sinut pelastaa, armahtaa sinua ja vetää sinut puoleensa, sillä Hänessä ainoassa on totuus ja rauha, — puhui ruhtinatar mielenliikutuksesta värisevällä äänellä, pitäen juhlallisen näköisenä molemmin käsin veljensä edessä pyöreän soikeata, hopeakehyksistä, vanhuuttaan mustunutta Vapahtajan kuvaa, johon olivat kiinnitetyt hienosti tehdyt hopeavitjat.
Sitten risti hän silmänsä, suuteli pyhäinkuvaa ja antoi sen veljelleen.
— Ole hyvä, André, minun tähteni...
Hänen suuret silmänsä loistivat hyvänsuovan arkoina. Niiden valo saattoi koko sairaanloiset, kuihtuneet kasvot loistamaan ja teki ne ylen ihaniksi. Veli aikoi ottaa pyhäinkuvan, mutta sisar pidätti hänet. Andrei käsitti hänen tarkoituksensa, risti silmänsä ja suuteli kuvaa. Hänen kasvoillaan kuvastuivat samalla kertaa hellyys (hän oli liikutettu) ja pilkka.
— Merci, mon ami.[47]
Sisar suuteli veljeään otsalle ja istuutui taas sohvalle. Molemmat olivat vaiti.