— Aina on hän ollut jyrkkä; mutta nyt näkyy hän jo käyvän sietämättömäksi, luulen, — sanoi ruhtinas Andrei, nähtävästi tahallaan arvostellen näin kevyesti isäänsä, jotta saisi sisaren hämilleen tai saisi hänet koetteelle.
— Olet kaikin puolin hyvä, Andrei, mutta sinussa on jonkinlaista ajatusten uhmaa, — sanoi ruhtinatar, seuraten enemmän omain ajatustensa menoa kuin keskustelun kulkua, — ja se on suuri synti. Onko mahdollista isän arvosteleminen? Ja jos olisikin, niin voiko isän kaltainen mies herättää muita kuin kunnioituksen tunteita? Ja minä olen niin tyytyväinen häneen ja elän niin onnellisena hänen kanssaan. Toivon ainoastaan, että te kaikki olisitte niin onnelliset kuin itse olen.
Veli ravisti epäillen päätään.
— Yksi ainoa seikka on minulle raskas, — tunnustan sen sinulle vilpittömästi, André, — isän mietteet uskonnon suhteen. En käsitä, miten niin ylen viisas mies ei näe sitä, mikä on päivän selvää, ja voi joutua niin harhaan? Tämäpä onkin ainoa onnettomuuteni. Mutta tämänkin asian suhteen olen viime aikoina ollut huomaavinani parannuksen oireita. Viime aikoina ei hänen pilkantekonsa ole ollut niin purevaa, ja onpa hän monet erät puhellutkin erään munkin kanssa.
— Mutta, ystäväiseni, pelkäänpä, että te turhaan kulutatte ruutinne, — sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti, mutta samalla sentään ystävällisesti.
— Voi! ystäväiseni. Minä ainoastaan rukoilen Jumalaa ja toivon, että Hän kuulee rukoukseni. André, — sanoi hän arasti lyhyen vaitiolon jälkeen, — minulla on sinulle tärkeä pyyntö.
— Minkälainen, ystäväni?
— Ei, lupaa minulle, ettet kieltäydy. Siitä ei ole sinulle mitään vaivaa, eikä se ole arvollesi sopimatonta. Saatat minut ainoastaan rauhalliseksi. Lupaahan, Andrjusha, — hän puhui, pitäen kättään vyölaukussaan ja puristaen siinä jotakin, jota ei sentään voinut näyttää ennenkuin oli saanut veljen suostumaan pyyntöönsä.
Hän katseli arkana, rukoilevin katsein veljeään.
— Jospa se minulle tuottaisikin paljon vaivaa... — vastasi ruhtinas Andrei, aivan kuin olisi arvannut asian oikean laidan.