— Hyvästit ovat heitetyt ... mene! — sanoi vanhus äkkiä. — Mene! — huusi hän kiivaasti ja korkealla äänellä, avatessaan työhuoneen ovea.
— Mitä on tapahtunut, mitä? — kysyivät ruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar nähtyään ruhtinas Andrein ja vanhuksen, joka ovea pidellen valkeassa yönutussa, tekotukatta ja lasit nenällä, huusi kiivaalla, korkealla äänellä.
Ruhtinas Andrei huoahti eikä vastannut mitään.
— No, — hän sanoi, käännyttyään vaimoonsa.
Ja tässä 'no':ssa oli sellainen kylmä ivan väre, aivan kuin hän olisi sanonut: "tehkää häntä nyt tepposianne".
— André, dejá![48] — sanoi pikku ruhtinatar, kalveten ja katsellen kauhistuneena miestään.
Ruhtinas Andrei sulki hänet syliinsä. Vaimo kirkasi ja vaipui tunnottomana miehensä olkaa vastaan.
Mies käänsi hänet varovaisesti olkansa varasta, katsahti hänen kasvoihinsa ja laski hellävaroen nojatuoliin.
— Adieu, Marie, — sanoi hän hiljaa sisarelleen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja lähti nopein askelin huoneesta.
Pikku ruhtinatar lepäsi nojatuolissa, ja m—lle Bourienne hieroi hänen ohimoitaan. Ruhtinatar Maria kannatteli natoaan, mutta hänen itkettyneet, ihanat silmänsä tuijottivat yhä vielä oveen, josta veli oli mennyt. Hän teki ristinmerkkejä, siunaten veljeään. Työhuoneesta kuului yhtäkkiä aivan kuin laukauksia: vanha ruhtinas siellä vain niisteli nenäänsä. Tuskin oli ruhtinas Andrei hävinnyt huoneesta, kun työhuoneen ovi avattiin kiivaasti, ja näyttäytyi vanhan ruhtinaan ankara haamu valkeassa yönutussa.