— Joko lähti? No, hyvä! — vanhus sanoi, katsahti vihaisesti tajuttomaan pikku ruhtinattareen, ravisti nuhtelevasti päätään ja mäjäytti oven kiinni.
[TOINEN OSA.]
I.
Lokakuussa v. 1805 majaili venäläisiä joukkoja Itävallan arkkiherttuakunnan kylissä ja kaupungeissa, rasittaen seudun asukkaita. Venäjältä saapui yhä uusia rykmenttejä, jotka vähitellen keskittyivät Braunaun linnoituksen lähistölle, missä oli myös ylipäällikkö Kutusovin pääkortteeri.
Lokakuun 11 p:nä 1805 oli eräs äskettäin Braunauhun saapunut jalkaväkirykmentti asettunut puolen penikulman päähän kaupungista ja odotti ylipäällikköä, jonka piti saapua tarkastamaan rykmenttiä. Huolimatta vieraasta seudusta ja ympäristöstä (bedelmäpuutarhat, kivi-aitaukset, tiilikivikatot, kaukaa siintävät vuoret), vieraasta kansasta, joka uteliaana töllisteli sotilaita, näytti rykmentti aivan samallaiselta kuin ainakin venäläinen rykmentti, joka valmistautuu tarkastukseen jossain Venäjän sydämessä.
Edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli saapunut käsky, jossa ilmoitettiin, että ylipäällikkö tarkastaa rykmentin matkakunnossa. Vaikka käskykirjeen sanat tuntuivatkin epäselviltä rykmentin päällikön mielestä, ja vaikka aprikoittiinkin, miten olivat käsitettävät käskykirjeen sanat: marssipukimissako oli esiinnyttävä vai juhlapukimissa? — niin päätettiin kuitenkin pataljoonan päällikköjen neuvottelussa, että rykmentti esiintyy juhlapukimissa, sillä, arveltiin, parempi on katsoa kuin katua. Ja koko yönä eivät sotilaat ummistaneet silmiään, vaikka edellisenä päivänä olivatkin kulkeneet 30 virstaa, sillä paikkailtiin, puhdistettiin; adjutantit ja komppanian päälliköt lukivat ja järjestelivät miehiä; ja aamun valjetessa muodosti tuo samainen lauma, joka edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli järjestymättömänä, hajanaisena kulkea laahustanut, 2,000 miehen suuruisen komean joukko-osaston, jossa jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä, ja jossa jokaisen sotilaan jokainen nappi ja hihna oli paikallaan ja välkkyi puhtauttaan. Eikä ollut ainoastaan kuori korea. Jos haluaisi ylipäällikkö vilaista takinkin alle, niin huomaisipa, että jokaisella sotilaalla on yllä huikaisevan puhtonen paita, ja jokaisen repusta hän löytäisi määrätyn luvun esineitä, "napit ja naskalit", kuten sotilaat sanovat. Oli sentään eräs seikka, joka huoletti kaikkia: jalkineet. Suurimmalla osalla sotilaista olivat saappaat riekaleina. Mutta tähän oli rykmentin päällikkö viaton, sillä alituisista huomautuksista huolimatta, eivät itävaltalaiset viranomaiset olleet hänelle hankkineet jalkineita, vaikka rykmentti olikin jo marssinut tuhannen virstaa.
Rykmentin päällikkö oli vanhanpuoleinen, vilkasluontoinen kenraali, jolla oli harmahtavat kulmakarvat ja poskiparta, ja jonka vartalon läpimitta selästä rintaan oli suurempi kuin olasta toiseen. Hänellä oli uuden uutukainen, pelehtynyt virkapuku ja kullan karvaiset tuuheahetaleiset olkalaput, jotka näyttivät aivan kuin kohottavan hänen pyöreitä olkapäitään. Hän oli sen näköinen kuin olisi paraillaan toimittanut elämänsä juhlallisinta tehtävää. Hän asteli hieman etukenossa edestakasin rintaman edessä ja astellessaan hän joka askeleella vävähytti jalallaan. Selvästi huomasi, että hän ihaili rykmenttiään ja oli siihen tyytyväinen, ja että hän käytti kaikki sielunvoimansa sen hyväksi; mutta tästä kaikesta huolimatta näytti hänen vavahteleva käytinsä ilmaisevan, että hänen sielussaan muillakin kuin sotaisilla harrastuksilla oli paikkansa, ja erittäinkin oli kauniille sukupuolelle varattu lämmin tyyssija.
— No, batjushka Mihaila Mitritsh, — puheli rykmentin päällikkö eräälle everstille (eversti lähti hymyillen häntä kohden; huomasi, että he molemmat olivat onnelliset), — olipas viime yönä aika löyly. Mutta ei se nähtävästi haittaa tehnyt, rykmentti ei ole huonoimpia... Vai mitä?