Kutusof kulki pitkin rivejä, pysähdellen silloin tällöin jonkun upseerin tai sotilaan luo, jotka hän tunsi Turkin sodan ajoilta, ja lausui heille jonkun suopean sanan. Toisinaan vilkasi hän sotamiesten jalkineisiin, ravisti surullisena päätään ja näytti niitä itävaltalaiselle kenraalille. Hänen ilmeestään voi päättää, ettei hän voinut olla näkemättä tätä surullista seikkaa, vaikkeikaan tahtonut ketään erityisemmin siitä moittia. Joka kerta juoksahti rykmentinpäällikkö tällöin kenraalien luo, kuullakseen ylipäällikön jokaisen rykmentistä lausuman sanan. Ylipäällikön jälissä kulki 20 henkinen seurue sellaisen välimatkan päässä, että ylipäällikön heikomminkin lausuman sanan selvästi eroitti. Seurueen jäsenet puhelivat keskenään ja nauroivatkin toisinaan. Lähinnä ylipäällikköä kulki kaunis adjutantti, ruhtinas Bolkonski. Hänen rinnallaan asteli hänen kumppalinsa Nesvitski, kookas ja tavattoman lihava esikunta-upseeri, jolla olivat hyvänsuovat, hymyilevät kasvot ja kosteat silmät. Nesvitskin oli vaikea pidättyä naurusta, johon häntä kutkutti hänen rinnallaan asteleva tummanverevä husaari-upseeri. Tämä asteli vakavana ja totisena, silmät kiintyneinä rykmentinpäällikön selkään, ja matki rykmentinpäällikön jokaista liikettä. Joka kerta kun rykmentinpäällikkö vavahti ja kurottautui, vavahti ja kurottautui myös husaariupseeri. Nesvitski nauroi ja töni tovereitaan, jotta nämä katsoisivat ilonpitäjää.
Kutusof kulki hitaasti ja veltosti noiden tuhansien silmien ohi, jotka olivat soljahtaa kuopistaan häntä tähytessään. Tultuaan kolmannen komppanian kohdalle ylipäällikkö äkkiä seisahtui. Seurue ei ajoissa huomannut tätä äkkinäistä pysähtymistä ja oli vähällä töytäistä ylipäällikköön.
— Kas vaan, Timohin! — sanoi ylipäällikkö, nähdessään punanenäisen kapteenin, joka rykmentinpäälliköltä sai ripityksen sinervästä sinellistä.
Olisi luullut, ettei ihminen suoremmaksi voi oijistua kuin oijistui Timohin, rykmentinpäällikön häntä nuhdellessa. Mutta nyt, kun ylipäällikkö häntä puhutteli, oijistui kapteeni niin suoraksi, että varmaankin olisi katkennut, jos ylipäällikkö vielä hetkisenkin olisi häntä katsellut; ja sen tähden varmaankin Kutusof, joka sydämestään halusi hänen parastaan, kiireesti kääntyi hänestä. Ylipäällikön pöhöttyneille, arven rumentamille kasvoille välähti tuskin huomattava hymy.
— Hän on jo Ismailin aikuisia tovereita, — hän lausui. — Urhoollinen upseeri! Oletko häneen tyytyväinen? — kysyi Kutusof rykmentinpäälliköltä.
Ja rykmentinpäällikkö, jonka jokaisen liikkeen husaari-upseeri toisti kuin kuvastin, vavahti, astui ylipäällikköä kohti ja vastasi:
— Sangen tyytyväinen, teidän ylhäisyytenne.
— Kullakin meillä on heikkoutensa, — sanoi Kutusof hymyillen ja lähti rykmentinpäällikön luota. — Hän on mieltynyt Bakkukseen.
Rykmentinpäällikkö säikähti, sillä hän arveli, että se kenties on hänen syynsä eikä vastannut sanaakaan. Samassa huomasi husaari-upseeri punanenäisen, pystyvatsaisen kapteenin ja alkoi jäljitellä tämän kasvojen eleitä ja ruumiin liikkeitä niin sattuvasti, ettei Nesvitski voinut pidättyä naurusta. Kutusof kääntyi. Mutta husaari-upseeri näytti täydellisesti hallitsevan kasvojensa ilmeitä; sillä vaikkakin ne hetki sitten olivat olleet kumman viurussa, olivat ne, ylipäällikön seurueeseen käännyttyä, sangen totiset, kunnioittavan ja viattoman näköiset.
Kolmas komppania oli viimeisenä rintamassa. Kutusof näytti miettivältä, aivan kuin olisi jotain muistutellut. Ruhtinas Andrei astui hänen luokseen ja sanoi hiljaa ranskankielellä.